lauantaina, joulukuuta 29, 2007

Vuorovaikutusta asiakaspalvelun kanssa

Olen viime viikkoina oppinut antamaan palautetta erilaisille palvelujen tarjoajille. Joulukuun huippusuoritus osui parin viikon taakse, kun lahtelaisen sähköyrityksen edustaja ilmoitti puhelimessa oharista, joka jättäisi uuden kotimme + toimistoni ilman toimivia valaisimia joulun yli. Vierestä kuunnelleen kollegan mukaan osasin sanoa todella selvästi "haista paska ja hyvää joulua sinnekin" käyttämättä ko. ilmaisua tai muitakaan joulun alla kiellettyjä sanoja.

Eilen pääsin puheisiin Soneran asiakaspalvelun kanssa (huom. vain noin 10 minuutin "olette jonossa" -äänitteen kuuntelun jälkeen). Toimistoni muuton jälkeen olin nimittäin huomannut, että laajakaistaan liittyvistä omat sivut -palveluistani oli hävinnyt Mot-kielikone, mistä en ole nähnyt ilmoitusta sen paremmin missään solmimissani sopimuksissa kuin kotiin tulleissa tiedotteissakaan. (Fonecta Finderin palvelun loppumisesta ilmoitettiin erikseen, kiitos ystävällisyydestä.) Asiakaspalvelijan mukaan oli aivan selvää, että operaattori voi toki karsia palvelujani kyseisen syyn eli liittymän osoitteen vaihtumisen takia! Hän tietenkin myös osasi valistaa minua siitä, että JOKU MUU oli vastuussa asiasta kuin hän. Myös hänelle kerroin asiallisen selkeästi, mitä mieltä olen ko. firman palvelusta, jonka olen valinnut erittäin suurelta osalta juuri ko. lisäpalvelujen vuoksi - laajakaistan saisi halvemmallakin. Enkä käyttänyt rumia sanoja, vaikka näin loppuvuodesta tuskin enää tarvitsee pelätä umpiväsyneiden joulupukin apulaisten vakoilutoimia.

Vähän huonommin pärjäsin kahden lääkärin ja yhden puhelimessa päivystäneen sairaanhoitajan kanssa, joilta anoin piipittäen apua jouluaattona iskeneen sairauden vuoksi - turhaan. Puolustuksekseni sanottakoon, että 28 tunnin sairauskohtauksen jäljiltä olin kuivumispisteessä, joten armahdan itseäni lääketiedettä opiskelleiden sukulaisten taustatuesta. Tarvittiin yksi omasta takaa -lääketieteen ammattilainen saattamaan ja toinen soittamaan perään erittäin selvästi artikuloituja mielipiteitään, jotta olen jälleen interaktiokunnossa.

Tässä palveluyhteiskunnassa kannattaa kehittää vuorovaikutustaitoja. Lupaan ensi vuonna olla vielä jämäkämpi ja selväsanaisempi. Lupaan käyttää puhelimen lisäksi kaikkia mahdollisia verkon ja mobiilin tarjoamia palvelu- ja palautemahdollisuuksia, vaikkei niistä koskaan sen jälkeen kuulekaan mitään. (Kiitos vain esim. Yhtyneille Kuvalehdille, joka edelleen lähettää minulle lehdet väärään osoitteeseen netissä erittäin ajoissa tehdystä osoitteenmuutoksesta huolimatta. Ja erityiskiitos vakuutusyhtiö Tapiolalle, jonka noin sadan metrin päässä sijaitsevassa konttorissa en voinut tehdä vahinkoilmoitusta tyttären peltikolarin jäljiltä, vaan piti palata kotiin soittamaan erilliseen palvelunumeroon!)

Ihan rehellisesti tosin toivon, ettei näitä kaikkia erityistaitoja tarvittaisi. Valitettavasti vain parin viime viikon hauskat sattumukset edustivat aika lailla keskiarvoa siitä, miten hyvää palvelua olen viimeisen vuoden muutosten keskellä kohdannut. Kaikesta huolimatta - hyvää uutta vuotta!

P.S. Ei kannata kommentoida - asiakaspalvelussa on ruuhkaa.

keskiviikkona, marraskuuta 28, 2007

Kirja-arvio: Kirjailijat eivät ajattele koko ajan rahaa

Reilun vuoden vellonut keskustelu kirjailijoiden surkeasta toimeentulosta on ehtinyt herättää monenlaista vastakaikua apurahakateudesta lukijoiden järkytykseen. Kirjailijaliiton puheenjohtajan, ahkerasti itsekin julkaisevan Kari Levolan toimittama Kirjailijan työmaat on enemmän kuin ajankohtainen osoittaessaan, etteivät julkisuudessa esiinny vain kitkerät valittajat.

Levola on saanut kirjoittajiksi kuusitoista eri-ikäistä ja -äänistä tekijää, joista jokainen täyttää ammattilaisen vaatimukset. He ovat runoilijoita, romaanikirjailijoita, kääntäjiä, näytelmän- ja kuunnelman tekijöitä, lastenkirjailijoita ja monitaitureita. Pieni osa keikkuu myydyimpien listoilla, loput elävät apurahoilla, opetuksella, puolison palkalla, pätkä- ja sekatyöläisinä.

Tärkeintä tai edes mieleenpainuvinta erilaisissa tarinoissa eivät ole pohdinnat rahasta vaan kirjoittamisen ja julkaisemisen syyt. Yhä edelleen ammattiin päädytään pakosta kirjoittaa. Kutsumus voi tulla myös sisällöstä tai kohderyhmästä kuten Hannele Huovilla, joka haluaa pysyä lastenkirjailijana arvostuksen puutteen uhallakin.

Toki osansa saavat myös apurahajärjestelmä, hyvät ja huonot kustantajat, kritiikki, perhe-elämä ja erilaisten kirjallisuuden lajien asema kulttuurin kentällä.

Useimmat kirjoittajista aloittavat siitä, miten he ovat ammattiinsa pätevöityneet. Eletty elämä, sitkeä harjoittelu ja kilpailut ovat edelleen tärkeitä väyliä, vaikka yhä useampi on saanut muodollista oppia kirjoittamiseen. Tuula-Liina Varis kypsyi kirjailijaksi toimittajasta ja Pentti Saarikosken varjosta, Juhani Syrjä toimitti muiden kirjoja kunnes riuhtaisi irti. Markku Kaskela nimittää itseään viimeiseksi työläiskirjailijaksi, koska ei halua jättää kokonaan työtään laivayhtiön terminaalissa.

Mikään hankittu oppi ei takaa putken päässä kustannussopimusta – edes jo julkaisseella ja hyväksi havaitulla tekijällä. Paljastavimmin kirjoittaa Jari Järvelä, jota pidettiin vuosikausia WSOY:n ”vaihtopenkkiläisenä”. Eira Stenbergin runoja ei kukaan ehtinyt katsoa kustantamossa kolmeentoista vuoteen. Kuvaavaa on, että jokainen on tahollaan uskonut kustantamojen huonon kohtelun olevan luonnollista tai heidän oma syynsä.

Yksinäinen kirjailija on pitkään elänyt myytti, joka pitää paikkansa vain osittain. Kirjoittajat käyvät ainakin pätkittäin muissa töissä, esiintyvät yleisölle, antavat haastatteluja, kirjoittavat lehtiin ja tekevät ryhmätyötä teatterille ja radiolle. Silti taistelut oman kirjoittamisen ja toimeentulon kanssa ovat yksityisasia, ellei kohdalle satu harvinaisen hyvä kustantaja tai pitkä apuraha.

Silläkin on merkityksensä, miten suuri yleisö suhtautuu ammattiin, joka julkkispalstojen perusteella voi näyttää juhlimiselta kustantamoiden kokkareilla. Muiden kirjoittamat palstamillit voivat olla välttämättömiä kirjan markkinoinnille, mutta kirjailija itse kertoo paljon arkisemmin ja maanläheisemmin henkisesti kuluttavasta työstään. Siksi suosittelen Kirjailijan työmaat -kirjan lukemista myös niille kirjallisuuden lukijoille, jotka eivät haaveile julkaisemisesta.

Hyvän synteesin kirjailijan asemasta yhteiskuntataloudessa tekee japanilaisen kirjallisuuden kääntäjä ja runoilija Kai Nieminen, joka on kirjailija toisessa polvessa. Kirjallinen koti antoi sysäyksiä, mutta ammatti aukesi vasta hylkäävien päätösten, kirjakaupassa ja kustannustoimittajana työskentelyn sekä itsenäisesti hankitun japanin kielen taidon avulla.

”Minulle valkeni siis sangen varhain, millä tavoin kirjallisuus Suomessa toteutuu: kirjailijoiden, kääntäjien, editoreiden, kustannustoimittajien, kustantajien ja kirjakauppiaiden yhteisin ponnistuksin. Veikkaajien, veronmaksajien ja säätiöiden tuella – ellei meillä olisi toimivaa apurahajärjestelmää, meillä ei olisi kirjakauppoja ja kirjastoja.”

Ina Ruokolainen

Kari Levola (toim.): Kirjailijan työmaat. 258 s. Tammi 2007.

Arvio on julkaistu 28.11. Etelä-Suomen Sanomissa (vaatii lukutunnuksen).

tiistaina, marraskuuta 27, 2007

Laatupalkinto kouluvainaalle

Tänään on julkistettu vuoden laatukoulut kieltenopetuksessa (European Label). Yksi kolmesta suomalaisesta on Vuorikadun peruskoulu, jonka lopettamisesta kirjoittelin pariinkiin otteeseen keväällä. Opetushallituksen tiedotteessa palkinto on myönnetty Vuorikadun/Harjun koululle - jatkaja siis saa kiitosta edeltäjänsä hommista. Onneksi nykyisen koulun rehtori totuudenmukaisesti myös antaa (ESS-uutinen ja äänitiedosto) krediitin sinne, minne se kuuluu. Harvassa koulussa nimittäin jaksetaan vuodesta toiseen vastustaa ylikansallista mössötrendiä, joka ei hirveästi innosta lapsia ja heidän perheitään valitsemaan jotain muuta kuin englantia kolmannella luokalla. Toivotaan, että jatkaja siinä onnistuu taas ensi kevättalven aikana ja saa ryhmät täyteen - venäjä ja saksa eivät ole helppoja markkinoitavia mutta äärimmäisen tarpeellisia eurooppalaisia ja maailmankieliä.

Vaan olisiko sittenkin Lahden kaupungin päättäjien kannattanut vähän ajatella, mitä kaupunki todella hyötyy monesti laatukouluksi aiemminkin rankatun keskustan opinahjonsa lakkauttamisesta ja lasten hajottamisesta eri puolille? Eikö viime aikoina ole taas osoitettu, että suvaitsevalla ilmapiirillä varustetut, oikean kokoiset ja viihtyisät koulut olisivat kullanarvoisia kasvuympäristöjä lapsille ja nuorille, joista kaikilla ei aina muuten mene ihan hyvin? Etenkin, kun koululla oli oma profiili, jossa kansainvälisyys oli vahvasti läsnä. Nythän yli 100-vuotias arvorakennus on myynnissä, pohjahinta 700 000. Tuolla rahalla ei taatusti ole vaikea löytää ostajaehdokkaita, joiden taustavaikuttimet voivat olla jotain ihan muuta kuin yleishyödyllisiä. Mutta kaupunkihan tässä on valinnan tehnyt, eivät mahdolliset ostajat.

Edit: Kannattaa lukea, mitä arvostettu ja kokenut opettaja sekä lasten puolesta taistelija Tarmo Virtanen kirjoitti jo eilen Vuorikadusta blogissaan Lahen uutisia.

sunnuntaina, marraskuuta 25, 2007

Kirja-arvio: Päivä lasten ja eksyneiden sotaa

Viime kesän Mukkulan kirjailijakokouksen voimakkaan alustuksen jäljiltä paikkasin kirjallisen aukon ja tutustuin Sirpa Kähkösen Kuopio-sarjan romaaneihin. Ehdokkuus Finlandia-kisassa saa toivottavasti monen muunkin tarttumaan taitavan prosaistin tekstiin.

2004 ilmestyneen Jään ja tulen kevät –teoksen perusteella jo ihailin kirjailijan kykyä kuvata etenkin lasten ja naisten selviytymistä välirauhan niukoissa oloissa. Lakanasiivet jatkaa tarinaa sotakesänä 1941, mutta toimii uusine sävyineen ja näkökulmineen myös mainiosti itsenäisenä teoksena.

Lakanasiivet on perustellusti yhden päivän romaani. Kuopiota pommitetaan jatkosodan aikana yhtenä ainoana päivänä, mutta juuri tuon juhannuksen kautta kirjailija kertoo luontevasti sota-ajan suurista muutoksista.

Lapset on lähetetty maalle pakoon, kaupunkiin jääneet naiset ja vanhukset keräävät elantonsa mistä voivat. Jo edellisestä kirjasta tuttu ravintola Tatra on kiinni, mutta viskipullot vaihtavat omistajaa ja uusia musiikkinumeroita suunnitellaan. Melkein kaikki uskovat sodan loppumiseen viimeistään syksyllä, joku vielä Viipurin palautukseenkin.

Kuin varkain aamuhämärissä kaupunkiin saapuu saksalais-viipurilaistaustainen Mizzi, jonka kautta kietoutuvat yhteen monet aiempien kirjojen ja uusien henkilöiden kohtalot. Sahanomistaja, ravintoloitsija, tarjoilija ja muusikko ovat kaikki saaneet osuutensa varieteetaiteilijan Viipurin säteilystä ja joutuvat nyt lunastamaan vanhoja velkoja. Samalla jokainen yrittää edistää omaa asiaansa, liiketoimia tai silkkaa eloonjäämistä.

Mizzin mukana saapuu tyttö, joka on äidilleen pelkkä rasite. Charlotta ei sovi naimattoman viihdyttäjän kuvaan ja on lisäksi sairastunut juuri silloin, kun Mizzillä olisi ollut mahdollisuus astua Petsamossa Amerikan laivaan.

Kun äiti etsii ulospääsyä rappiostaan, tyttö jää jo ennestään tutun sotaorvon, Juho Tiihosen vastuulle. Syntyy ystävyyssuhde, joka kuvailussa Kähkönen nousee parhaiden lapsikuvaajien tasolle. Lasten kieli sekä todellisuudesta ja mielikuvituksesta nousevat uhat ovat eleettömyydessään hyvin vaikuttavaa luettavaa.

Sodan raadollisuuden keskellä kirjailijalla on muutenkin herkkyyttä arjelle. Työläisperheelle varis ryöstämässä kasvimaan herneitä on yhtä suuri katastrofi kuin koko kaupungin savustava lautatarhan palo. Ilmahyökkäyksen aikanakin jokaisen pelko on yksilöllistä.

Lakanasiivet on kielellisesti rikas kirja. Kuopion murre, varakkaiden hienostelu ja muualta tulleiden puhetavat soljuvat luontevasti. Arkirealismin keskeltä huumori nousee pintaan joskus pieneksi hetkeksi, kun ihmiset ovat paljaimmillaan. Jos Kähkönen nauraa hahmoilleen, hän tekee sen hiljaa, surullisesti tai hellyydellä.

”Ei Mizzi enää mikään ilmestys ollut. Oli kerran ollut, kyllä. – Sota se kai oli Mizzin ahdinkoonsa ajanut, ja se harkitsemattomuus, joka sitä aina oli vaivannut. Ne kaksi yhdistettyinä – niks naks, äkkiä tattoivat hennon naisen niskan”, kirjailija pistää yhden Mizzin miehistä pohtimaan.

Kähkönen hallitsee hienosti yhden päivän sisään mahtuvat tapahtumat, tunteet ja havainnot. Niistä hän kutoo vaikuttavan tulkinnan siitä, mitä raiteiltaan eksyneille ihmisille tapahtuu sodan keskellä.

Ina Ruokolainen

Sirpa Kähkönen: Lakanasiivet. 398 s.Otava 2007

Kirja-arvio on julkaistu 25.11.2007 Etelä-Suomen Sanomissa (vaatii lukutunnuksen).

Kuvan olen ottanut Lahden kansainvälisessä kirjailijakokouksessa 19.6.2007.

torstaina, marraskuuta 22, 2007

Valokuvatorstai: Vonnegut

Valokuvatorstain 69. haaste kuuluu näin:

Minun mielestäni suurimpia virheitämme, heti ihmisenä olemisen jälkeen, on aikakäsityksemme luonne. Meillä on kaiken maailman kapistukset, kellot ja kalenterit, jotka siivuttavat ajan kuin makkaran, ja me nimeämme siivut aivan kuin omistaisimme ne eivätkä ne voisi koskaan muuttua - "kello 11.00, 11. marraskuuta 1918" - vaikka todellisuudessa ne saattavat hajota kappaleiksi ja vieriä tiehensä aivan yhtä helposti kuin elohopeapisarat.

Kurt Vonnegut: Maaton mies, Tammi 2007, suomennos Erkki Jukarainen

torstaina, marraskuuta 15, 2007

Valokuvatorstai: Keskeneräinen

Muutto on käynnissä ja sitä myötä koko arkea leimaa ajatus keskeneräisyydestä. Kirjoittamisen ja muiden töiden välissä ei pidetä kahvi- vaan remontti- ja pakkaustaukoja. Nyt menossa kirjahyllyjen tyhjennys, laatikossa matkailukirjoja sekä oppaita ja luetteloita eri maiden museoista.

Valokuvatorstain tämän viikon aihe on keskeneräinen.

torstaina, lokakuuta 25, 2007

Valokuvatorstai: Portaat

Ylhäällä odottaa Piazzale Michelangiolo komeine näkymineen Firenzen yli. Kuva otettu viime huhtikuussa.

Valokuvatorstain haaste on portaat.

torstaina, lokakuuta 18, 2007

Valokuvatorstai: Saaste

Mikä saa säästämään vanhat haastattelunauhat, kuva-cd:t ja vastaavat? Aluksi tietysti halu varmistua siitä, että dokumentit löytyvät tarvittaessa. Tämä (digitaalinen) maailma tuottaa hirveästi tallennesaastetta, jota tarvitaan hyötykäytössä vain hetken. Ilmankaan ei silti uskalla toimia, sen verran on kokemuksia myös bittien katoamisesta. Vai onko sittenkin kyse vain huonoista tottumuksista kuten silloin kun printtaamme melkein minkä tahansa tekstin?

Valokuvatorstain tämän viikon haaste on saaste. Samalla jatkan muuttoprojektimme dokumentointia - lisään siis vähintään bittisaastetta.

torstaina, lokakuuta 11, 2007

Valokuvatorstai: Arki

Olen viime päivinä kuvannut sisältä asuntoa, joka on ollut kotimme yli 23 vuotta ja menossa kohta myyntiin. Nämä eivät siis ole myyntikuvia, vaan muistoja myöhempiä aikoja varten...

Eteisen arkea ovat sotku, naulakossa roikkuvat pyöräilylippikset ja -kypärät, koiranhihnat vasemmalla korissa ja (tyhjät) kakkapussit keskellä, oikealla läjä käsineitä ja muuta lämmikettä. Ja lipaston päällä on tietenkin myös aina epämääräinen valikoima avaimia, postia, heijastimia jne.

Valokuvatorstai etsii arkea.

perjantaina, syyskuuta 28, 2007

Vaikea JSN

Alkuviikon kova journalistinen uutinen oli Kalevi Kivistön ero Julkisen sanan neuvoston puheenjohtajan paikalta. Asian uutisoinnissa pääroolin saivat - tietenkin - Kivistön itäkytkennät, mainitsihan hän itsekin tärkeimmäksi syyski A-studion ohjelman. Vähemmän on mietitty sitä, miten hankala paikka JSN ehkä on. Myös Jacob Söderman erosi pari vuotta sitten kesken kauden.

Journalisti virittelee keskustelua uudesta puheenjohtajasta ja koko neuvoston tarpeesta ylipäätään seuraavilla saatesanoilla:

"Reilun parin viikon päästä ilmestyvässä Journalistissa (17/2007) on tarkoitus hahmotella median itsesääntelyn vaihtoehtoisia tulevaisuuksia. Olisikin älyttömän kiinnostavaa kuulla teidän, lukijoidemme, näkemyksiä siitä, miten itsesääntely tulisi hoitaa ja tarvitaanko koko Julkisen sanan neuvostoa lain. "

"Kenet pitäisi valita JSN:n johtoon? Ketä ainakaan ei pitäisi? Mitä JSN:lla tehdään? Miten itsesääntelystä puhallettaisiin pahimmat pölyt? Pitäisikö median vahtia itseään vain paikallisesti - käytännössä päätoimittajavoimin? Sietäisikö hyvän journalistisen tavan rikkomisesta saada ihan oikeat sakot?"

Parissa kommentissa on jo esitetty perusteita sekä journalistitaustaisen filosofin että juristin valinnalle - ja koko neuvoston lopettamiselle. Ylen aamu-tv:n jälkiviisaatkin saivat näköjään tänään pikku kiistan aikaan siitä, pitääkö johtoon valita juristi vai journalisti. Ei tule olemaan helppoa...

torstaina, syyskuuta 27, 2007

Valokuvatorstai: Kursiivinen melankolia

Minulle käynnit isovanhempieni kotiseuduilla itärajan takana eivät aiheuta suurta surua tai menetyksen tunteita, korkeintaan "kursiivista melankoliaa".

Ylhäällä Koiviston kirkon ovi syksyllä 2006, alhaalla Viipurin taidemuseon ja -koulun kaarikäytävä keväällä 2007. Kirkko on nykyään jonkinlaisena kokoontumistilana, jossa on päädyssä pieni museo. Taidemuseossa toimii ainakin jotain lasten taidetoimintaan viittaavaa.

Koiviston kirkon suunnitteli arkkitehti Josef Stenbäck, Viipurin taidemuseon ja taidekoulun rakennukset sisältävän kompleksin Viipurin kaupunginarkkitehti Uno Ullberg.

Valokuvatorstain tämän viikon haaste toteaa: "On 0lemassa kursiivinen melankolia".

torstaina, syyskuuta 20, 2007

Valokuvatorstai: kivet

Jatkan klassikkosarjaa: kuvat 1300-luvun kivilattioista on otettu Certosa del Galluzzossa, Firenzessä sijaitsevassa munkkiluostarissa. Reiät lattiassa parantavat kappelin akustiikkaa.

Valokuvatorstain teemana on tällä viikolla kivet.

keskiviikkona, syyskuuta 19, 2007

Kirja-arvio: Saaga, joka näkee ja tuntee

Alussa on taulu, pino kirjeitä ja kertoja, taidehistorioitsija Leo Hertzberg. Neljännesvuosisata ja 466 sivua myöhemmin mietin, miten kirjailija Siri Hustvedt on selvinnyt tarinasta, joka kertoo kahdesta taiteelle omistautuneesta perheestä New Yorkin SoHossa.

Ensimmäisen lukukerran valvotut yöt ja sivuille valuneet kyyneleet ovat lahjomaton tunnemittari. Toisella kerralla vakuutun vielä enemmän, kun maltan palata tarinaa edistäviin kuviin ja viitteisiin. Kaikki mitä rakastin on minulle yksi viime vuosien tärkeimmistä kirjoista.

En ole yksin, sillä amerikanenglanniksi kirjoitettu teos on käännetty jo yli kymmenelle muulle kielelle. Siitä keskustellaan vilkkaasti yksityisten ihmisten verkkoblogeissa ja netin keskustelupalstoilla. Tätä on kaivattu, älykkäällä tavalla tunteisiin vetoavaa tekstiä, jossa katsomisella ja ajattelulla ja tärkeä sijansa.

Kolmeen osaan jaettu kertomus lähtee liikkeelle William Wechslerin, Billin, maalaamasta taulusta, jonka Leo ostaa näyttelystä. Taideteoksen aiheuttama tunne on niin voimakas, että miesten välille syttyy vahva ystävyyssuhde.

Pian kuvio laajenee Billin runoilijavaimolla Lucillella, mallista rakastetuksi ja tutkijaksi muuttuvalla Violetilla, Leon opettajavaimolla Ericalla sekä perheiden samaan aikaan syntyvillä pojilla Matthewilla ja Markilla.

Kyseessä on saaga luovista ihmisistä, joilla on harvinainen voima nähdä, ymmärtää ja tuottaa taidetta. Eniten teoksesta saa irti, kun imeytyy sisälle Hustvedtin kuvailemiin teoksiin ja ympäristöihin. Monipuolisesti sivistynyt kirjailija on tehnyt taustatyönsä hyvin, mutta hetkeäkään hän ei luennoi tai luetteloi. Jopa moneen kertaan käytetyllä juutalaisella identiteetillä on merkityksensä.

Romaanin voi lukea myös sen ihmissuhteiden kautta. Kertomuksen sisällä on kolmiodraama ja toinenkin, mutta vielä enemmän se kertoo menetyksistä. Kirjan nimi Kaikki mitä rakastin (What I loved) on yksi avain, toinen on Leon kertojanääni. Vanhan miehen nykyhetkessä on jäljellä niin vähän, että hän haluaa kertoa tämän tarinan.

Molemmat vanhemmat joutuvat luopumaan lapsestaan raastavilla tavoilla, joita juonen paljastamisen pelossa ei ole syytä kertoa. Muut menetykset ovat niitä ”normaaleja”: avioeroja, takaiskuja työssä ja ystävyydessä, vanhempien kuolemia.

Ihmiskuvat ovat harvinaisen selväpiirteisiä ja kokonaisia olematta tyyppejä. Edes yön väsyneimpinä lukutunteina ei ole vaikea ymmärtää, miksi joku galleristi tai sukulainen on mukana. Suorastaan kylmäävästi kirjailija piirtää Billin pojan Markin, jonka itsekin on vaikea löytää häilyviä ääriviivojaan.

Ei Hustvedtin kirja helppo ole. Sen sisältää kolme erirytmistä osaa ilman muita hengähdystaukoja välissä. Osa lukijoista on uupunut ensimmäisen osa kehittelyyn, joillekin lopun yhteenveto on ollut pettymys. Elämässäkään ei aina ole selvää juonta.

Joka tapauksessa kirjailija onnistuu tärkeimmässä: hän osaa kirjoittaa näiden ihmisten pyrkimyksistä, pettymyksistä ja suurista suruista pakahduttavan uskottavasti, taidetta unohtamatta.

Ina Ruokolainen

Siri Hustvedt: Kaikki mitä rakastin. 466 s. Otava 2007.

Arvostelu on julkaistu 19.9.2007 Etelä-Suomen Sanomissa toimittaja Ilkka Kuosmasen Hustvedt-haastattelun ohessa (vaatii lukutunnuksen).

perjantaina, syyskuuta 14, 2007

Verkkokalastaja vihdoin verkossa

Suurella tyytyväisyydellä ilmoitan, että Verkkokalastaja-kolumnin voi taas lukea alkuperäisessä yhteydessään eli Journalistin uudistuneelta verkkosivulta (tosin kolumnin linkit eivät toimi...). Muutaman viikon toiminut uusi sivusto näyttää hyvältä ja lupaa myös päivityksiä paperilehden julkaisupäivien välillä. Vihdoinkin!

torstaina, syyskuuta 13, 2007

Valokuvatorstai: klassikko

Satuin olemaan Firenzessä 15.4.2007 sikäläisen maratonin aikaan. On oikeastaan vaikea päättää, mikä kuvassa täyttää eniten klassikon määritelmät: Palazzo Vecchio, sen edessä seisova Michelangelon Davidin kopio, maratonjuoksu vai Firenzen kevättä seuraavat turistilaumat, minä mukaan luettuna. Koko Firenzen keskusta ainakin kuuluu Unescon maailmanperintöluetteloon.

Valokuvatorstai etsii siis klassikkoja.

P.S. Kohdallani alkaa jo olla perinne sattua opintomatkalle kaupunkiin, jossa järjestetään maraton juuri silloin. Syksyllä 2000 olin Kölnissä, 2003 Venetsiassa ja 2007 Firenzessä opiskelemessa kieltä ja/tai taidetta samaan aikaan juoksijoiden kanssa.

tiistaina, syyskuuta 11, 2007

Kirja-arvio: Go-Go pelaamaan ja selättämään kiusaajat!

Tannermäki Go-Go on niitä kirjoja, jotka on pitänyt kirjoittaa. Kalle Veirron edellinen, Tannermäki all stars, jäi viime sivullaan niin pahasti ilmaan roikkumaan, että osa faneista on odottanut lihakset pakottaen tietoa Marcuksen ja hänen sählyjoukkueensa kohtalonhetkistä. Kakkososa toimii silti myös yksin.

Marcus on 14-vuotias koululainen, joka ei ylipainonsa ja matemaattisen lahjakkuutensa vuoksi ole yltänyt ykkösjoukkueisiin sen paremmin urheilussa kuin ihmissuhteissakaan. Älykkökaverin, runoilija BigMacin, heitto sählyn ykkösjoukkueen perustamisesta on saanut kaverukset lievästi sanottuna liemeen. Moinen uhittelu ei sovi laitakaupungin koulun eliitille, joka vahvistaa sanomaansa väkivallalla.

Marcuksen kimpussa ovat yläluokan tähtien lisäksi urheilusuorituksiin piiskaavat vanhemmat, prinsessamainen sisko ja matematiikasta intoilevat opettajat. Hyvällä lailla niskaan hengittää kaljaan ja huumeisiin sortunut entinen maajoukkueurheilija Ruoste, jonka Marcus on värvännyt valmentajaksi.

Tannermäki Go-Go:ssa päästään todellisiin sählyharjoituksiin, joiden puute latisti edellistä kirjaa. Urheilusta kirjoittaessaan Veirto on omimmillaan, sillä hän ymmärtää sekä pettymyksen että voiton hikeen johtaneita tapahtumia.

Juonen sisällä käsitellään myös muita kohderyhmälle tärkeitä asioita. Luusereista koostuvassa sekajoukkueessa orastaa sopivasti romantiikka eikä kiusaaminen kai kierrä yhtäkään koulua. Paineita tulevaisuuden valintojen edessä tuntuu olevan niilläkin, joiden pitäisi vielä voida rauhassa käydä koulunsa kunnialla loppuun.

Reipas kieli on yksi Veirron vahvuuksista. Tannermäki Go-Go toimii myös juonen tasolla paremmin kuin aloitusosa. Rivakoita käänteitä riittää mutta ei epäuskottavuuteen asti. Nuortenkirjalle sopivasti mukaan sopii myös onnellisia lopetuksia.

Ina Ruokolainen

Kalle Veirto: Tannermäki Go-Go. 238 s. Karisto 2007.

Kirja-arvio on julkaistu Etelä-Suomen Sanomissa 11.9.2007 (ei verkossa).

sunnuntaina, syyskuuta 02, 2007

Valokuvatorstai: 1.9. klo 11

Kuva otettu 11.03 (kameran mukaan 10.03, mutta siihen oli jäänyt väärät asetukset).
Olemme juuri tyttäreni kanssa levittäneet uuden vahakankaan maaseutukotimme keittiön pöydälle.

Valokuvatorstai etsii lauantaina 11.9. klo 11 otettujen kuvien kautta digitaalista kuvapeittoa.

tiistaina, elokuuta 28, 2007

Freeasiaa ja kadonnut kurpitsa

Tapasimme eilen illalla jo toistamiseen tänä kesänä Lahden seudun freelancejournalistien voimin. Kyseessä on ammattilaisten porukka, johon erilaisten laskukaavojen mukaan kuuluu noin 30 Suomen Journalistiliittoon ja sen freelanceyhdistyksiin SFJ ja FAO kuuluvaa ammattilaista: kirjoittavia toimittajia, radio- ja tv-journalisteja, valokuvaajia ja media-alan moniosaajia, joista osa on julkaissut mm. kirjoja. Erityisen ilahtunut olin eilen siitä, että saimme Lahden Vesisamoilijoiden saunalle Kahvisaareen paikalle peräti 14 kollegaa - siis lähes puolet jäsenistämme.

Melomisen ja saunomisen ohessa puhuimme pari tuntia varsin tiukkaakin ay-asiaa. Freelancerit ovat Journalistiliitossa nouseva ryhmä, mikä on tietenkin seurausta yhteiskunnan yleisestä ulkoistamis- ja pätkittämistrendistä. (Vaikka moni meistä tekeekin tätä ihan vapaaehtoisesti itsenäisenä yrittäjänä!) Jälleen kerran vahvistui käsitys siitä, ettei maakuntalehtien tai paikallisen median varaan voi rakentaa minkäänlaista elantoa. Palkkiot mm. tässä blogista julkaistuista kirja-arvosteluista ovat kuulemma hieman parempia kuin monissa saman kokoisissa lehdissä, mutta eivät korvaa sitä aikaa, joka lukemiseen ja kirjoittamiseen menee. Isoista aukeaman elämäntyylijutuista tai reppareista kuvineen tarjotaan pienimmissä lehdissä vain kymppejä.

Meidän porukastamme iso osa tekeekin töitä valtakunnalliseen mediaan. Haluaisimme kuitenkin näkyä myös paikallisesti ja maakunnallisesti, mistä kertoo mm. oma avustajasuhteeni. Missähän vaiheessa paikallinen media huomaa, että se pelaa aika monta hyvää ammattilaista ulkopuolelle? Tästä aiomme ottaa jatkossa selvää.

Eilinen iltamme muuten sujui nyyttikestiperiaatteella. Muutama viljelytaitoinen kollega toi ystävällisesti puutarhansa antimia jakoon myös jatkojalostusta varten. Sain jaossa kaksi kurpitsaa, joista vain toinen mahtui pyörän etukoriin, toisen köytin kotimatkalle tarakalle. Lähellä kotia huomasin, että kaunis vihreä zucchini oli tipahtanut jossain töyssyssä matkasta. Paluuta etsimään ei enää ollut, sillä sade vihmoi ja pimeys oli laskeutunut. Jos joku löytää puolimetrisen kesäkurpitsan esimerkiksi Lahden Polttimon raiteilta, sen on varmaan vielä tänään ihan käyttökelpoinen. Anteeksi kollega!

Kirja-arvio: Poikkeustila on normaalitila

Margaret Atwoodin novellikokoelman Poikkeustila voi lukea ainakin kahdella tavalla. Tusinasta novelleja hahmottuu vähitellen yksi tarina. Aikakaudet, näkökulmat ja osittain myös henkilöt vaihtuvat, mutta lukija voi täyttää aukeat kohdat risteävien polkujen välissä.

Useimpien tarinoiden keskushenkilö on Nell, jonka mielenliikkeitä ja valintoja seurataan yksitoistavuotiaasta varttuneeseen keski-ikään. Hän on isosisko, joka koko kesän neuloo valkoisia villavaatteita syntyvälle vauvalle. Myöhemmin hän yrittää pitää synnynnäisestä kemiallisesta epätasapainosta kärsivää siskoaan normaalien kirjoissa.

Nell on toinen nainen, vaimo ja äiti, joka antaa periksi monissa elämänsä käänteissä. Näyttää, ettei hän itse edes tunnista käännekohtia, sillä joku muu tuntuu useimmiten päättävän jo ennalta hänen seuraavan askeleensa. Oman itsen tielle tulee aina jotain, vähintään lisääntyvä kotieläinlauma.

Atwoodin käsittelyssä Nell ei ole mielenkiinnoton henkilö. Hän vielä elämäänsä eteenpäin tavoilla, jotka me lukijat tunnistamme itsessämme tai lähipiirissämme. Juuri me olemme liian pitkään kilttejä ja toisaalta räjähdämme aivan väärissä paikoissa kuten Nellin pikkusisko. Aika monesta meistä lopulta löytyy lopulta se piste, jossa ei enää jousteta.

Jos ei halua ripustautua yhtenäiseen tarinaan, novellit toimivat myös erikseen. Atwoodin ilmaisu on tarkkaa ja kirkasta. Hän on mestari tavoittamaan hetken tunnelmia, jotka suurten kertomusten metsästäjät epähuomiossa ohittavat.

Yksi omista suosikeistani on avausnovelli Huonot uutiset, jossa kertoja kuvailee vakiintuneen parin arkipäivän kommunikaatiota:

”’Täällä ollaan’, minä huudan alakertaan. Me käytämme paljon tätä ilmavälitteistä sisäpuhelinta. Kommunikaatio ei ole pettänyt, ei vielä. Ei vielä kuuluu nielaista, niin kuin possessiivisuffiksi nykyisin. Se on sanaton ei vielä. Sitä ei lausuta ääneen.”

Suomentaja Kristiina Drews on luonut tekstiä, jossa kielen ja kulttuurin erot eivät hypi silmille. Tuskinpa Kanadan englannissa puhutaan possessiivisuffiksista, mutta juuri se ankkuroi kertojan tarkasti kiinni omaan ikäänsä ja siihen ihmisryhmään, joka vielä välittää kielioppisäännöistä.

Poikkeustila ei ole Atwoodin suuria teoksia mutta ehdottomasti hyvä kirja. Kannattaa laajentaa käsitystä kesälukemisesta jo ottaa teos mukaan mökille, lentokoneeseen tai rannalle. Yksi Atwoodin novelli päivässä pitää tyhmyyden loitolla.

Ina Ruokolainen

Margaret Atwood: Poikkeustila. Suomentanut Kristiina Drews. 266 s. Otava 2007.

Arvio on julkaistu 28.8.2007 Etelä-Suomen Sanomissa (vaatii lukutunnuksen).

Tiedoksi: Jos joku ihmettelee "mökkilukemisia"; arvio on kirjoitettu jo heinäkuun alussa.

sunnuntaina, elokuuta 26, 2007

Kirja-arvio: Kolmikymppisten elämä on tulpan takana

Kirjailija Jarkko Tontti on jo etukäteen saanut paljon huomiota lausunnoillaan, joiden mukaan 1940- ja 1950-luvulla syntyneet tulppaavat myöhemmin syntyneiden etenemisen elämässään. Luokkakokous-romaanissa asia sanotaan kerran suoraan, muuten kahden kolmikymppisen miehen elämänvalintojen kautta.

Humanisti Matias tekee väitöskirjaa ja taistelee apurahoista akateemisen kateuden sisäpiirissä. Hänen paras ystävänsä, Toni, on jättänyt opintonsa kesken, menestyy tietotekniikka-alalla mutta kipuilee vasta löytyneen syöpäkasvaimen kanssa. Perhe, oma asunto ja muulla tavoin vakiintunut elämä eivät kuulu kummankaan kuvioihin.

Luokkakokous on sukupolvi- mutta myös aikalaiskuvaus. Teksti on sijoitettu vuoteen 2003, jonka jälkeen pätkätyöläisten, pakkoyrittäjien ja apurahatutkijoiden asema tuskin on kuvauksesta parantunut.

Yhtä paljon romaani on kuvaus ystävyydestä, haaveiden pettämisestä sekä rakkaussuhteiden ja lapsuuden merkityksestä. Kaikki asiat eivät muutu sukupolvesta toiseen, vaikka yhteiskunnan tarjoamat päällimmäiset elämän ehdot olisivat muuttuneet. Väliinputoajia, parittomia ja sairaita on kaikenikäisissä.

Kertomus lähtee tilanteesta, jossa molempien entinen luokkatoveri ja rakastettu Emmi värvää miehet järjestämään kanssaan luokkakokousta. Emmi on menestyvä lääkäri ja nouseva poliitikko, jolle jokainen ihmisjoukko on täynnä potentiaalisia äänestäjiä. Matias ja Toni näkevät kumpikin urakassa mahdollisuuden päästä lähelle haluamaansa naista.

Varsinainen kertomus etenee luokkakokouksen osoitteiden etsinnän kautta. Kolmikko tapaa eri kokoonpanoissa, minkä lisäksi jokainen käyttää omia väyliään yhteisen päämäärän ja omien tavoitteidensa ajamiseen.

Tontti antaa äänen vuoroin Matiakselle ja Tonille. Ulkoisesti Tonille tapahtuu enemmän alkamassa olevien syöpähoitojen takia. Tiukan it-murremuurin takana hyvin epävarma kolmikymppinen haaveilee omasta firmasta ja hakee voimaa rukoilusta. Kotitausta kummittelee syöpään kuolleen äidin hahmossa.

Viaton juhlapuuha pistää myös Matiaksen ajatukset liikkeelle. Porvarillisen perheen ottolapsi haluaa päästä selville geeneistään ja joutuu samalla miettimään, mitä virkaa perinteisellä sivistyksellä enää on.

Emmi on ihmeolento, josta muodostuu alkuun lähes huvittava kuva miehisen hormonihuurun takaa nähtynä. ”Lumenvalkoinen iho, pisamat kasvoilla kuin veripisarat kaukalon jäällä tappelun jälkeen. Aaltoina peppuun ulottuvat hiukset, jotka kimalsivat kuin helmimaali Ferrarin konepellillä”, Toni unelmoi. Kirjailija ei kuitenkaan tyydy vain kliseetehtailuun, sillä lopussa nainen osoittaa olevansa jotain aivan muuta kuin miehet ovat kuvitelleet.

Kun luokkakokous lopulta koittaa, parhaiden ystävien elämänarvot ja -valinnat ovat edenneet enemmän kuin viitenätoista vuotena sitä ennen. Loppu ei ole yhtä vahva kuin muutamat sivupolut matkalla sinne. Joka tapauksessa Tontti on osoittanut, että hän osaa kirjoittaa oman sukupolvensa tarinaa.

Ina Ruokolainen

Jarkko Tontti: Luokkakokous. 252 s. Otava 2007

Kirja-arvio on julkaistu 26.8.2007 Etelä-Suomen Sanomissa (vaatii lukutunnuksen).

sunnuntaina, elokuuta 19, 2007

Kirja-arvio: Vuoren ylittäminen on kasvun paikka

Aikuistumassa olevat Tashi-poika ja Doma-tyttö elävät Sokerilaitumen kylässä keskellä vuoristoa, jota asukkaat kohtelevat jumalina. Elanto tulee laiduntamisesta, viljelyksistä ja suolankeruusta.
Kylään saapuu solan kautta vaalea mies, Tzootz, jonka siniset silmät, vaatteet ja varusteet saavat kyläläiset pitämään häntä yliluonnollisena olentona. Kun Tzootz ilmoittaa jatkavansa matkaa Korkeimman Jumalanäidin yli, kyläläiset pitävät häntä hulluna ja kuoleman omana.
Tzootz kuitenkin palaa vuorelta ja tuo Tashille kiven, minkä jälkeen kylässä alkavat koettelemukset hiekkamyrskyistä tulviin. Tashin on hyvitettävä onnettomuudet palauttamalla kivi vuoren huipulle.

Jukka Laajarinteen Jäiset jumalat näyttää ensivaikutelmalta fantasialta, jossa yliluonnollinen on koko ajan läsnä. Kirjailija kuljettaa kuitenkin rinnalla myös toista tarinaa, jossa metallinen silmä tarkkailee meitä kaikkia Koneiston puolesta.
Tarinat yhdistää Tzootz, josta vähitellen kuoriutuu Himalajan huipuille himoava vuorikiipeilijä. Hän edustaa länsimaista nykyihmistä, joka hektisen elämän paossaan tulee samalla loukanneeksi ikiaikaisia tapoja ja vuoren jumalia.
Jäisten jumalien herkkua ovat vuoriston olojen kuvaukset, sekä länsimaisen "valloittajan" että alkuperäisväestön kokemusten kautta.
Laajarinne osoittaa voimansa nuortenkirjailijana Tashin ja Doman elämän ja kasvun kuvaajana. Kahden tarinan ja maailmankuvan rinnastaminen ei onnistu yhtä luontevasti.
Tzootz ei ole läheskään niin kiinnostava kuin nuoret, joille vuoret merkitsevät todella taistelua elämästä ja kuolemasta. Ne, joille rinnakkaiskertomus aukeaa, saavat hyvälle seikkailulle yhden ulottuvuuden lisää.


Ina Ruokolainen
Jukka Laajarinne: Jäiset jumalat. 205 s. WSOY, 2007.

Kirja-arvio on julkaistu 19.8.2007 Etelä-Suomen Sanomissa (vaatii lukutunnuksen).

perjantaina, elokuuta 17, 2007

Tämä kirjoitus ei kerro seksistä eikä usb-tikuista

Bloggaajat tekevät silloin tällöin listoja siitä, millä hakusanoilla kävijät löytävät heidän kirjoituksensa. Hämmennystä herättää, kun neule- tai luontoblogi saa sivulleen seksin ja pornon etsijöitä. Jokin kirjoittajan jo unohtama sana kerää ilmiselvästi vääriä lukijoita.

Hakusanojen, kävijämäärien, ja sisääntulosivujen tarkastaminen kävijälaskurista on ehkä yksityishenkilölle viihdettä. Kyse voi olla myös ihan oikeasta bisnestyökalusta.

Hakusanojen optimointi on yksi keino, kun palveluun halutaan mahdollisimman paljon oikeanlaisia kävijöitä. Silti edelleen löytyy yrityksiä, jotka eivät osaa käsitellä metatietojaan niin, että hakukoneeseen yksinkertaisia sanoja syöttävä kuluttaja löytää juuri heidän palvelunsa. Silmiinpistävän harvoin listan kärjessä keikkuvat mediasivut, jotka ilmeisesti satsaavat enemmän omiin sisäisiin hakuihinsa.

Kävijöiden määrä on erityisen tärkeää silloin, kun sivusto sisältää visiittejä laskevia mainostajia. Businessweek ja sen perässä mm. Helsingin Sanomat kirjoitti heinäkuussa ilmiöstä, jonka mukaan myös yksityiset blogit ovat onnistuneet tienaamaan verkkomainoksilla. Yksi klikkaus tuo vain senttejä, mutta rahaa alkaa virrata, kun kävijämäärät ovat tuhansia päivässä.

Yksinkertaisesti ajateltuna merkintöihin kannattaisi sijoittaa mahdollisimman paljon kiinnostavia täkysanoja. Artikkelien esimerkit kuitenkin muistuttavat, että blogeissa tarvitaan vetovoimainen idea, joka kestää myös verkossa tapahtuvan yhteisöllisen arvioinnin. Menestysblogilta siis odotetaan luotettavuutta oman kohderyhmän silmissä, vaikka sisältö koostuisikin hassuista kissankuvista.

Omaan kulttuuria ja journalismia seuraavaan blogiini löydetään usein hakutermillä ’usb-laite vikatilassa’. Laitteiden hajoamista kiukutteleva merkintä on parin vuoden takaa eikä sisällä mitään teknistä apua. Olen varma, ettei kukaan kyseisen haun tehneistä palaa Verkkomaisterin sivulle.

Ina Ruokolainen

Kolumni on julkaistu 17.8.2007 Journalisti-lehdessä.

tiistaina, elokuuta 14, 2007

Kirja-arvio: Juhlien jälkeen valheetkin kuolevat

Miten kuvata yhteisöä niin, että myös sen yksilöt saavat vahvan äänen? Kuinka kertoa lähihistorian vaiheista, jotka kipeydessään tai suoranaisen salailun takia jäävät väistämättä epätarkoiksi? Mikä on oikea suhde yhteiskunnan pohjavirtojen ja aina kiusaksi tunkevien trendien välillä?

Kysymykset piinasivat alkuun lukiessani Eeva-Kaarina Arosen toista romaania Hän joka näkee. Hagar Edith Wikströmin ja Kaanaanmaan kaupunginosa tuntuivat kilpailevan siitä, kenen tarinaa tässä nyt kerrotaan.

Taitavan kirjoittajan ratkaisu on kuitenkin perusteltu, sillä hän hallitsee laajan ja monisyisen aineistonsa ja solmii siitä loppua kohti nautittavaa fiktiota. Hagarin ja Kaanaanmaan tarinat rönsyineen pitää kertoa rinnan ja limittäin.

Onnettomuudessa vammautunut radiotoimittaja Hagar Wikström on keski-iässä palannut etsimään turvaa elämäänsä suvun kotitalosta helsinkiläisellä omakotialueella. Hän on vammautunut jo ennen tarinan alkua hieman hämäräksi jäävässä tapauksessa, jossa metropommi on silponut hengiltä naisen rakastetun ja puolet hänen omasta ruumiistaan.

Terroriteko tai onnettomuus on kirjan epäuskottavin kohta. Se kuitenkin pohjustaa tärkeällä tavalla tulevia tapahtumia ja etenkin päähenkilön tunteita ja reaktioita asuinalueen eläviä ja kuolleita kohtaan. Vähitellen Hagarin menneisyydestä nousee esille näkyviä arpia suurempi trauma, johon viittaa myös kirjan nimi Hän joka näkee.

Revitty omakotialue

Työläisten 1920-luvulla rakentamaa Kaanaanmaata asuttaa ja korjaa 2000-luvulla ylempi keskiluokka, joka trendikkäästi sisustaa, maistelee viinejä ja kieltää taistolaistaustansa. Työväen perinteet ovat jäljellä muutamassa talossa, joiden ihmiset tarjoavat myös Hagarille apua ja eleetöntä välittämistä.

Toista puolta edustavat vaiteliaisuus ja kyräily, jotka kiusaavat niin kansalaissodan haavoittamia perheitä kuin myöhempien aikojen neuvostomielisiä. Pääosin osuvien ja mehukkaiden henkilökuvien kautta Aronen kertoo, etteivät menneisyyden työläiset olleet sen yhtenäisempi joukko kuin nykyajan keskiluokkakaan.

Kaanaanmaalla valmistellaan asuinalueen 80-vuotisjuhlia, joista tulee kuukausiksi yhteinen päämäärä erilaisille ihmisille. Ulkoisesti paratiisimaisella asuinalueella korjataan kuisteja ja harjoitellaan kuoroesityksiä, mutta myös petetään ja petytään, juorutaan ja ryypätään. Ja lopulta kadotaan ja hajotaan.

Yksisilmäinen ja –kätinen Hagar valmistautuu juhliin tutkimalla talojen ja sukujen historiaa tekemiensä radio-ohjelmien ohessa. Talon entisestä asukkaasta, Neuvostoliittoon kadonneesta sukulaisesta Martta Pimiästä, tulee Hagarille lähes pakkomielle. Naisen vaiheiden penkominen johdattaa hänet Neuvostoliiton ja Suomen stalinistien salaaman aineiston äärelle ja jopa henkilökohtaiseen vaaraan.

Varjot ja valheet

Martta Pimiän kuva on yksi niistä, joissa Aronen osoittaa vahvuutensa historian todentuntuisena elävöittäjänä. Suorastaan komeasti hän hahmottelee sekä sisältä että päältä muitakin naisiaan, mm. ikääntyneen näyttelijättären Märta Moraeuksen: ”Mikään kauneuskirurgin veitsi ei ollut viiltänyt pois ainuttakaan uljaista, suurista poimuista, jotka valuivat hänen kasvoillaan kuin nahasta tehty vesiputous. --- Koko rappiota vartioi suuri nenä, torni, joka romahtaisi vasta haudan hiljaisuudessa.”

Tarinan vihjeet vievät milloin jännityksen, milloin uskonnollissävytteisen tai yhteiskunnallisen kritiikin suuntaan. Jo edellisessä kirjassaan Maria Renforsin totuus Aronen osoittautui myös taitavaksi yliluonnollisten tuntemusten kuvaajaksi.

Kaanaanmaallakin liikkuu monia varjoja, joiden jäljissä katoaa tavaroiden ja asiapapereiden ohessa turvallisuuden tunne. Valheita kummempia aaveita ne eivät ole, se selviää lohduttomasti juhlien jälkeen.

Ina Ruokolainen

Eeva-Kaarina Aronen: Hän joka näkee. 346 s. Teos 2007.

Kirja-arvio on julkaistu Etelä-Suomen Sanomissa (vaatii lukutunnuksen) 14.8.2007

sunnuntaina, elokuuta 05, 2007

Tervetuloa, Tarina

Harvoin ilahdun tai edes kiinnostun minkään kauppaliikkeen avaamisesta. Mutta fanfaarit ovat paikallaan, kun Lahden kaltaiseen kaupunkiin (tai mihin tahansa) perustetaan riippumaton, pelkästään kirjallisuuteen keskittynyt kirjakauppa. Kirjakauppa Tarina on saanut ovensa auki Vapaudenkadulla ja kirjahyllyihinsä mielenkiintoisen sekavasti laatukirjallisuutta. On kuvakirjoja, runoja, taidetta, tutkimusta, runoja, romaaneja... Pienkustantamojen teoksia, omakustanteita, näyttelykirjoja, klassikkopokkareita...

Olimme ystävän kanssa juuri surkutelleet sitä, miten huonosti ketjukirjakaupoissa edes enää tunnetaan kirjallisuutta. Tarinassa vaikutti siltä, että omistaja Tuulikki Norrlinin kanssa voi ihan oikeasti myös keskustella nimekkeistä ja sisällöistä. Kaupallisen koulutuksen saanut, kirjallisuutta harrastava kauppias vakuutti lähteneensä liikkeelle tietoisena kirjakaupan reaaliteeteista, mutta kuitenkin laskelmansa tehneenä. Tulossa on myös tapahtumia, ainakin kirjojen luentaa. Kehotan kaikkia paikallisia kirjallisuuden harrastajia ainakin piipahtamaan puotiin, jossa ei tarvitse väistellä krääsäkoreja matkalla kirjahyllylle ja lukunurkkaukseen.

keskiviikkona, heinäkuuta 18, 2007

Horisontissa siintää Rantagalleria

Osallistuin toukokuun lopussa risteilylle, jossa pohdittiin ensi kesänä avautuvan Vesijärven Rantagallerian sisältöä. Merikartan ja perimätiedon avulla pieni ydinporukka katsasti paikkoja, joihin voisi sijoittaa ympäristötaideteoksia risteilyturistien, purjehtijoiden ja ranta-asukkaiden iloksi. Lahden ympäristöön sijoittuva Rantagalleria on osa Taidemajakka-projektia, jonka ensimmäiset teokset on jo pystytetty Päijänteelle. Haasteena on nyt vain saada hankkeelle rahoitus, jotta ympäristöä kunnioittavat ja sen arvoja korostavat teokset todella nousevat rannoille.

Lahden Sibeliustalossa esillä olevassa näyttelyssä voi käydä 3.8. asti katsomassa kuvia sekä valmiista töistä että tulevaisuuden sijoituspaikoista. Valokuvaaja Juha Tanhuan kuvat Vesijärveltä ovat ihan toista tasoa kuin tämä oma otokseni jostain reitin puolivälistä. Juhan kuvissa on valo kohdallaan ja horistonttikin suorassa...

Näyttelyssä on myös kolme ympäristötaiteeksi laskettavaa teosta, taiteilijoina Tapani Kokko, Jukka Lehtinen ja Villu Jaanisoo. Minun suosikkini on Kokon hieno Maja, johon monikin pikkupojan sielulla varustettu mielellään kiipeäisi. Pikkunäyttely muuten sopii hienosti osaksi päiväkävelyä, minäkin sain siellä erittäin ystävällistä kohtelua oppaalta kävelysauvoista ja lenkkivaatteista huolimatta.

torstaina, heinäkuuta 12, 2007

Klassikko vetää mutta vasta ympäristösanoma puhuttelee

Taidekeskus Retretin ovella se iskee: pakokauhu massojen keskellä. Olen osunut lippujonoon keskelle bussilastillista ja pelästyn, etten pääse kohtaamaan taideteoksia hetkeäkään kahden kesken. Olenhan yksi niistä, jotka jälleen kerran ovat liikkeellä kesän klassikon, Eero Järnefeltin, perässä. Mikä meissä suomalaisissa on, kun niin mielellämme katsomme jo kadotetun Suomen ihmisiä ja maisemia kultakauden mestareiden käsittelyssä? Emmekö ikinä ole päässeet irti maaseutuyhteiskunnan arvoista, joita kuorruttavat muutamat taiteilijat, sivistyneistön edustajat ja harvat valtaapitävät?

Mutta Retretti on ovela. Lippuluukulta se ohjaa meidät ensiksi luolastoon, jossa on tarjolla ihan erilainen sanoma. Hälisevät massat kaikkoavat ympäriltä, kun pimeän keskeltä hahmottuu tämän kesän ympäristöarkelogiaa. Antero Kare vaikuttaa minun voimakkaimmin Karhullaan ja esihistorialliseen taiteeseen viittaavalla maisemallaan. Ihmisen luomia keinovärejä valuva karhu ja vedestä heijastuvat joutsenet kertovat siitä, mitä emme kaikessa alkuperäisen kaipuussamme sittenkään välitä suojella. Luolassa solisee ja humisee, Stuart Wreden jääveistokset jatkavat keskustelua. Suurten ja teknisesti vaativien teosten sponsorit ovat näkyvästi esillä. Se voi kertoa yritysten yhteiskuntavastuusta, mutta samalla se muistuttaa maailmasta, jossa taide ei mitenkään pärjää ilman suuria tukijoita ja isoja ihmismassoja.

Järnefelt-näyttely on esillä maan päällä, ja siellä ihmisten läsnäolo taas tuntuu. Edessä kulkee ryhmä oppaineen, jota en nyt välitä kuunnella, vaikka hän selvästi osaa asiansa. Haluan katsoa rauhassa niin ennestään tutut klassikot kuin yksityiskotien aarteetkin. Kumpienkin takia olen kuluttanut polttoainetta ja ympäristöä lähtemällä pitkälle näyttelymatkalle. Maalauksiin en pety, sillä ne kertovat monipuolisesta ja jokaisen yksityiskohdan hallitsevasta taitelijasta. Maisemat ovat niitä suomalaiskansallisia ikoneja, joita on käytetty monissa Suomen vaiheissa symboleina. Mutta minä katson nyt läheltä nais- ja lapsikuvia. Järnefeltillä ei miehenä näytä olleen pienintäkään vaikeutta saada aikaan sitä intiimiä tunnelmaa, joka usein liitetään vain tunnettuihin naismaalareihin.

Ripustuksesta en pidä, se on sitä mielikuvituksetonta ja tylsää museotyyliä, johon Suomessa niin kovin usein tyydytään. Järnefeltien maalaavien perheenjäsenten ja venäläisten realistien mukanaolo sen sijaan toimii. Se kertoo omalta osaltaan siitä hedelmällisestä ristiriidasta, missä suomalaisiksi itsensä tunteneet taiteilijat loivat töitään osana Venäjää. Kiitoksen ansaitsee myös näyttelykirja, jossa Järnefeltien sukutarina monine rönsyineen on mukana.

Usean tunnin vierailu syömistaukoineen osoittaa taas kerran, että Retretti on liian iso. Kalevala-korun juhlanäyttely ja Timo Sarpanevan teosten esittely tuntuvat ennalta katsomisen arvoisilta, mutta paikan päällä koen pettymyksen. Kalevala-korun näyttely on enemmän tuote-esittely kuin historiallisen yrityksen vaiheiden läpileikkaus. Sarpanevan hienoista lasiteoksista, muutamasta rautapadasta ja kankaista syntyy niin aneeminen kokonaisuus, että se tuntuu vain täyttävän yhden tilan. Loput näyttelyt laahustan läpi, ja kaupasta jaksan ostaa kolme postikorttia. Jos asuisin lähempänä, käyttäisin hyväksi mahdollisuutta käydä kertalipun hinnalla katsomassa minulle tärkeimmät näyttelyt uudestaan.

perjantaina, heinäkuuta 06, 2007

Kolminaisuus ja armo

Tulee mieleen kaikenlaisia ajatuksia, kun katselee körttien Herättäjäjuhlien tunnuslausetta Armo kannattaa juhlakentällä kolmen suuren lahtelaisen juurella.

Osa urheilijoistakin luottaa henkeen ja hengellisyyteen pyrkiessään nopeammin, korkeammalle ja voimakkaammin.

Herättäjäjuhlia on rakennettu Lahteen tämä viikko, iso rähinä on päällä huomisesta asti. Etelä-Suomen Sanomat päätoimittajineen on monella tavalla huolehtinut, että tapahtuma näkyy myös mediassa.

keskiviikkona, heinäkuuta 04, 2007

Monen tason viestintää markkinoilla

Kuukauden ensimmäisenä keskiviikkona on aina hauska huomata, miten perinteinen viestintä toimii Lahden markkinoilla. Keksitarjouksien huutelijat ja väärin kirjoitetut tai muuten räikeät mainostekstit ohjaavat osaltaan, mutta vähintään yhtä tärkeä on myyntipisteiden sijoittelu. Markkinarinkeli- ja vihanneskauppiaat ovat olleet vuosikymmeniä samoilla sijoilla, enemmän vaihtelua näkyy erilaisten ihmeaineiden ja -tarvikkeiden tarjoajien näyttelyarkkitehtuurissa.

Torin vierellä 23 vuotta asuneena olen aika immuuni kaikenlaiselle mainostukselle, sillä suunnistan haluamieni herkkujen ja tavaroiden perään enimmäkseen tuttujen vakiomyyjien luokse - jos en lankea kiusauksiin. Aina joku silti joutuu siirtymään katutyön tai muun ulkoisen syyn takia; tänään mies ei löytänyt saaristolaisleivän myyjää ilman apuani. Torikauppa onkin markkinapäivinä levinnyt pari korttelia itään Aleksin molemmin puolin ja Lanunaukiolle.

Heinäkuussa tunnelma on turistien ja lomalaisten takia ihan omansa, sillä ihmisillä tuntuu olevan entisaikojen tapaan aikaa pysähtyä kahville tai vain juttelemaan vastaan tulevien tuttujen kanssa - aika usein kulkuväylälle. Onneksi oma loma on niin huulilla, ettei edes mateluvauhtia edennyt ihmismassa saanut minua hermostumaan, kun piti ehtiä vähän muillekin asioille kuin herneitä ja svartbrödiä ostamaan.

maanantaina, heinäkuuta 02, 2007

Kesäteatterikausi jatkuu Gogolin hengessä

Kesäteatterin lainalaisuudet jaksavat ihmetyttää vuodesta toiseen. Meidän perinteisiimme kuuluu vierailu hollolaisen Heinäsuon näytelmäpiirin esityksissä erinäisten sukulaisuus- ja tuttuusviritysten vuoksi, mutta myös paikan ilmapiiri lammen rannalla viehättää. Suuria taiteellisia elämyksiä emme ole monenakaan kesänä saaneet, mutta aina näytelmät on tehty huolella niistä aineksista, joita on ollut käytettävissä. Aika monena kesänä kappaleeseen on saatu ujutettua vähintään yksi uimaan pulahdus ja jokin eksoottinen härveli maansiirtokoneista museoautoihin. Muutenkin puskakomediat ovat luottaneet maalaisrealismiin -romantiikalla höystettynä.

Nyt näytelmäpiiri oli kuitenkin uudistunut ja ottanut käsittelyyn Gogolin kaksi maalaistolloa sovitettuna ja uudelleenkirjoitettuna hollolaiseen historialliseen maisemaan. Erittäin suurella vapaudella tosin, sillä esim. täkäläisittäin tuttu nimi Jepulis-Penjami oli vääntynyt Jepulis Benjaminiksi ja saanut aivan toisenlaisen toimenkuvan kuin lahtelaisista muisteloista tutun originellin paskakuskin. Mutta kuten näytelmässä todetaan Gogolia mukaillen sanotaan: "Moni saattaa erehtyä pitämään tätä jopa totena, tapahtuneena historiallisena dokumenttina menneiltä vuosisadoilta. Mutta heitä täytyy hetimiten varoitaa, näytelmä vie aikamatkalle kuvitteelliseen historiaan, ..."

Venäläis-hollolainen henki viihdytti minua ja seurassa ollutta miestä kohtalaisesti, sillä jopa tanssi- ja lauluosuudet sujuivat ihan mallikkaasti. Törmäilyt kulisseissa näyttivät enimmäkseen ennalta sovituilta ja Porfir-possun (Lasse Paarma) takaa-ajo oli suorastaan riemukas. Muista näyttelijöistä kunnostautuivat etenkin ne kaksi maalaistolloa eli Urho Ukkolan laajat housut hyvin täyttänyt Erkki Soininen sekä Arvid Yli-Äijälää eli sydämellisen ketkua naapuria esittänyt Raimo Hauta-aho. Irene Lingon Agafia Venäläinen (kuvassa) oli sopivan inhottava riivinrauta.

Mutta ne kesäteatterin lainalaisuudet. Yleensä hyvinkin täysi katsomo suorastaan tuuli tyhjyyttään, vaikka perjantaina oli kaunis ilta. (Torstain ensi-illassa oli kuulemma ollut 170 ihmistä sateessa). Paikalta yhytetyistä puolitutuista osa oli selvästi pettyneitä uudistuneeseen ilmeeseen, ja yksi mainostikin minulle yhtä alueen kesäteatteria, jossa pidetään tiukemmin kiinni puskailmapiiristä. En tiedä näistä henkilöistä, käyvätkö he talvella teatterissa. Veikkaan kuitenkin, että juuri kesäteatteri on joillekuille se vuoden ainoa näyttämötaiteen elämys, ja sille on jotkin aivan omanlaisensa vaatimukset. Myönnetään, että minäkin suhtaudun harrastajavoimin tehtyihin kappaleisiin järvimaisemissa eri lailla kuin laitosteatterin tai vaikkapa teatteriopiskelijoiden tuotantoihin. Puupenkit, hyttyset ja grillimakkarran tuoksu eivät silti muuta minua eri ihmiseksi siinä mielessä, että kestäisin tekstiltä pelkkää tyhjyyttä. Onnea Heinäsuon näytelmäntekijöille tämän kesän yritykseen - se on aika hyvä sellainen.

torstaina, kesäkuuta 28, 2007

Valokuvatorstai: tanssi

Pienempään tanssisaliin perustetun pukuhuoneen tunnelmia viime toukokuussa, kun Lahden Musiikkiopistossa pidettiin nykytanssin ilta. Menossa vauhdikas vaihto - ei ihme, etä tanssinopettaja Mauri Mettovaara pyyhkii hikeä otsalta.





Ja myös "isompia" esiintyjiä hengästyttää esitysten välillä.

Klikkaa kuvia, saat ne isommaksi. Valokuvatorstain viimeinen haaste ennen kesätaukoa.

tiistaina, kesäkuuta 26, 2007

Vieläkö juliste koskettaa?

Jo muutamana julistebiennalekesänä (siis joka toinen vuosi) olen pohtinut, mitä tehtäviä painetuilla julisteilla enää on. Teatteri- ja erilaiset tapahtumajulisteet ovat helppoja, sillä niillä nyt vielä on paikkansa mainostelineissä, lämpiöissä, lipunmyyntikioskeissa ja sähkökaappien kylkeen liimattuina. Mutta kuinka moni noteeraa yhteiskunnallisen julisteen, jos sellaiseen kaupungilla törmää?

Yllätyin, kun kävin läpi tämän vuoden tarjontaa Lahden julistebiennalessa. Esimerkiksi ihmiskauppaa viime vuoden lopulla vastustaneen kampanjan julisteista moni näyttelyyn päässeistä oli jo ennestään tuttu - ehkei katukuvasta mutta vähintään tiedotusvälineiden kautta. Ja aivan tuoreessa muistissa on Oikeutta eläimille -järjestön ja Finfoodin kärhämä siitä, miten kotimaista lihankasvatusta saa kaupungeissa levitettävissä julisteissa ja tarroissa kritisoida. (Oikeutta eläimille -kuvia ei ole esillä näyttelyssä.)

Parhaimmillaan perinteinen painettu posteri siis vielä herättää. Biennalen tarjonnasta minuun vaikuttivat eniten muutamat yhteiskunnalliset julisteet, joissa otetaan kantaa jokapäiväisiin asioihin. Esimerkiksi käy iranilainen kuvapari, jossa kuulutettiin parempaa asumista. (Tekijä jäi merkkaamatta ylös - valitan.) Tehokasta oli nimen omaan se, ettei surkean kerrostalon seinää kuvaavassa posterissa viitata mitenkään avoimeen väkivaltaan. Katsoja saa ihan itse pohtia, millaisia ihmisiä ala-arvoisissa oloissa elävistä lapsista ja nuorista ehkä kasvaa.

Ympäristöjulisteista suurin osa oli täynnä itsestäänselvyyksiä, joiden ilmastonmuutossanoma toi melkeinpä mieleen 1970-luvun lapsuuteni saastekeskustelut. Myönnetään, että Hilppa Hyrkäksen lämmössä sulava karhujäätikkö on monimielisyydessään tehokas ja saamansa ympäristöpalkinnon veroinen. Mutta lajien monimuotoisuutta kukkivat plakaatit menivät kyllä jo keskenään sekaisin.

Iso näyttely ei olekaan paras paikka katsella julisteita, joiden oikea paikka on urbaanissa ympäristössä kilpailemassa muiden visuaalisten viestien kanssa. Museossa olo on - kuin museossa.

Totta kai julistenäyttelyyn tutustumiselle voi keksiä montakin hyvää syytä. Lahden näyttelyssä on monta hienoa työtä meillä vähemmän tunnetuista kulttuureista sekä graafisen suunnittelun mahtimaista kuten Japanista. Ainakin web-estetiikkaan tottuneiden on hyvä joskus vielä katsoa läheltä taitavan graafikon ja painamisen ammattilaisten huippuosaamista.

lauantaina, kesäkuuta 23, 2007

Valokuvatorstai: jäätelökesä

Minun jäätelökesäni alkoi jo huhtikuun puolivälissä Italiassa, Cinque Terren kansallispuistossa sijaitsevassa Monterosson kaupungissa. Hyvin muodikkaassa katukahvilassa pirtelöt juotiin tällaisista juoma-astioista.

Valokuvatorstai kuvittaa siis tällä kertaa jäätelökesää.

tiistaina, kesäkuuta 19, 2007

Pettämätön kitschin taju

Kun kirjoittaa ammatikseen - vaikka "vain" lehtijuttuja tai muita journalistisia tekstejä - on välillä hyvin yksin sanojensa kanssa. Minun on helppo eläytyä siihen ajatukseen, että kirjailijat tarvitsevat Mukkulan kaltaisia tapaamisia ja niissä esitettyjä ajatuksia mennäkseen eteenpäin. Kysymys ei ole pelkästään (mahdollisesti) samoin ajattelevien tapaamisesta, vaan kehittymisestä kirjoittajana.

Aamupäivän alustukset sisälsivät kaikki jotain sellaista, johon tekisi mieli tarttua. Martin Jankowskin (kuvassa vas.) tekstin riemastuttavin osuus oli ehkä hänen kuvauksensa siitä, miten hän jo lapsena osasi erottaa kitschin oikeasta taiteesta: "Kun nuorempi sisareni ja minä olimme lapsia, oli isälläni, joka oli taiteen ja historian opettaja, yksinkertainen mutta hyvä systeemi opettaa oppilailleen "todellisen taiteen" ja "kitschin" ero. Hän antoi meille sekavan lajitelman taidepostikortteja, joihin oli painettu kuuluisien maalausten kuvia sekä tusinataidetta. Meidän piti jaotella ne kahteen pinoon, joko taiteeseen tai tusinataiteeseen. Onnistuimme tässä aina hyvin sanomatta sanaakaan: postikortit joista me lapset pidimme olivat aina kitschiä, ja ne joista emme pitäneet, olivat oikeaa taidetta." ---"Kitsch on yksinkertaista, helppoa ymmärtää, siinä näkee yksinkertaisen symmetrisen järjestelmän, jota rakastamme ihanteellisessa tilassa - kuinka kaunista.!"

Jankowski jätti viisaasti kuulijan varaan sen, miten ja missä kukin törmää kitschiin ja siihen suhtautuu. Pidemmälle meni Sirpa Kähkönen (kuvassa oik.), joka avoimesti syytti kriitikkoja naiskirjailijoiden leimaamisesta ihmissuhdepuuron tekijöiksi. "Dekkarien turruttamat kriitikot eivät ymmärrä muuta yhteiskunnallisuutta kuin sen, mikä sarjamurhien lomaan saadaan ahdettua." Suosittelen Kähkösen alustuksen lukemista, sen verran vahvasti Kähkönen perustelee kaipuunsa yhteiskunnalliseen kirjoittamiseen ja keskusteluun. Menin itseeni ja hain heti kirjastosta hänen 2004 ilmestyneen ja vähän huomiota saaneen teoksensa Jään ja tulen kevät. Jos teksti on yhtä vaikuttavaa kuin Kähkösen puheenvuoro Mukkulassa, me kriitikot ja muut aktiivilukijat olemme tukistuksemme ansainneet sen kuoliaaksi vaikenemisesta. Palataan asiaan.

maanantaina, kesäkuuta 18, 2007

Ja aurinko palasi takaisin

Uskon, että Mukkulan kirjailijavieraat antoivat anteeksi suomalaiselle kesäsäälle viimeistään kansainvälisen runoillan tauolla, kun ilta-aurinko alkoi kuivattaa ja kullata Vesijärven rantaa Sibeliustalon edustalla. Yöllä paistava aurinko ei tuntunut olevan liian paha klisee kovin oppineelle runoilijajoukolle, joka oli joutunut palelemaan päiväkeskustelunsa ajan ahtaassa teltassa rankkasateen takia.

Suomalaiselle kuulijalle kansainvälinen runoilta on sopivasti aisteja hämmentävä tilaisuus. Harva meistä osaa puoliakaan illan aikana kuulluista kielistä (tänään mm. sloveniaa, viroa, italiaa, ranskaa, saksaa, puolaa, bulgariaa...), mutta illan suola ovat nimen omaan alkukieliset esitykset. Seuraaminen on tehty jopa helpoksi, sillä osa runoista on suomennettu, osa käännetty myös englanniksi. Kielistä innostuneet voivat testata kykyään pysyä käännöksen avulla lukijan tahdissa, loput voivat sulkea silmät ja antaa kielen muuttua musiikiksi. Aika usein kirjoittaja välittää oman runonsa rytmin niin hyvin, että se kertoo jotain myös sisällöstä.

Minua puhutteli tänä iltana kolme runoilijaa, eri syistä. Saksalaisen Martin Jankowskin runot tehosivat alkukielellä ja Jankowskin aksentilla, etenkin Tyhjäntoimittajan loppu eli Das Ende eines Taugenichts. Raija Nylanderin käännös on hauska ja oivaltava, mutta silti harmittaa, ettei lehtiseen ole painettu myös alkukielellä ajatusta: "tutkin hämmästyneenä/ samppoopullon etikettiä/ sen merkki oli manna/ mutta valmistajana/ tunnettu saksalainen kemian tehdas"
Virolaisen Hasso Krullin runo Hunaja puolestaan kertoi aivan hillittömän tarinan hunajaa myyvästä ja maailman tapahtumia arvioivasta Väinöstä. Krullin vironkielinen esitys ei minulle auennut, vaan sitä kuunnellessa olin täysin Hannu Oittisen suomennoksen varassa.
Haitilaissyntyinen, Ranskassa asuva runoilija Elvire Maurouard oli sekä olemukseltaan että esitykseltään täysin yhtä runonsa Koskapa minä olen musta / Puisque je suis noire kanssa. Kielitaitoni ei millään olisi riittänyt seuraamaan ranskankielistä runoa ilman Lotta Toivasen suomennosta, mutta myös Mauroardin rytmitys oli mestarillinen.

Eikä pidä unohtaa suomalaispanosta, Claes Anderssonin jazzhenkistä soittoa tilaisuuden aluksi ja väliajalla. Ja se aurinkokin tuli takaisin, juuri sopivasti ennen keskiyön jalkapallo-ottelua Suomi vastaan muu maailma. Sinne en enää jaksanut lähteä, sateessa siinneiden hyttysten syötäväksi. Kirkas loppuillan aurinko oli ihan vaikuttava myös kotimatkalla Lahden keskustaan.

sunnuntaina, kesäkuuta 17, 2007

Kauniisti kärsitty

Onko Juha Miedon sadasosasekunnin häviö Thomas Wassbergille kenties modernin historiamme yksi kauheimmista ja kauneimmista hetkistä? Kirjailija Tuomas Kyrön alustuksen jälkeen tuntui hetken siltä, kunnes kansainväliset kirjailijat kauhealla tavalla tiputtivat innosta hyrisevän suomalaisyleisön alas muistoista. Vain Ruotsissa asunut chileläiskirjailija Sergio Badilla ylipäänsä tiesi, miten tärkeästä tapahtumasta saattoi olla kysymys 1980 talviolympialaisten 15 kilometrin hiihdossa. Mutta kyllä Kyrö silti jotain hyvin yleispätevää onnistui kertomaan Kauneus ja kauheus -teemasta. Se, miten Mieto aikanaan häviönsä kesti, oli esimerkki kestetyn kärsimyksen kauneudesta.

Lahden kansainvälinen kirjailijakokous on siis saatu käyntiin Mukkulan puistossa, jonne ehdin toisen keskustelun alussa iltapäivällä. Aamupäivällä oli kuulemma puhuttu hyvin paljon kauheudesta, lounaan jälkeen alustukset kiersivät kauneuden ympärillä. Serbialainen David Albahari tosin käsitteli vielä varsin paljon näiden kahden ääripään tasapainoa, jonka kohtalokas keikahdus voi olla jopa yhden väärin valitun sanan varassa. Balkanin tapahtumien valossa ei ollut yllätys, että Albahari tarttui alustuksessaan sotaan kauheuden ilmetymänä. "Sodat ovat aina läsnä puheessamme, puhumme ajastakin aina ennen tai jälkeen viime sotien, emme ennen tai jälkeen rauhan."

Kirjailijoiden alustusten pitäisi ilmestyä Mukkulan sivulle (jotain siellä jo on, mutta kaikki linkit eivät toimi), joten niitä on turha kummemmin referoida. Referaatteja lukemalla ei tietenkään saa kiinni keskustelusta, tunnelmasta tai ihmisten tavasta puhua. Shetlantilaisella aksentilla englantia puhuva Christine de Luca oli musiikkia korville. Lopuksi hän vielä lausui yhden shetlanniksi kirjoittamansa runon, josta sitten ei enää kovin paljon ymmärtänytkään. Toivottavasti de Luca esiintyy myös huomisessa runoillassa!

Valitettavasti huomasin, että minulla on kirjailijakokoukseen väärä kielitaito. Periaatteessahan alustukset ja keskustelut simultaanitulkataan englanniksi, ranskaksi, venäjäksi ja suomeksi ja välitetään kuulokkeiden kautta keskustelijoille ja yleisölle. Tekniikan kanssa on kuitenkin joka kerta ongelmia, ja taas kerran minulle osui rikkinäinen laite. Enimmäkseen käytössä oleva englanti vielä menee, mutta ranskaa ymmärrän vain vähän enkä venäjää yhtään. Ehdin jo ilahtua, kun yksi keskustelija olisi halunnut käyttää italiaa ja toinen ruotsia, mutta kummatkin pantiin ymmärrettävästi vaihtamaan kieltä, koska niille ei löydy tulkkausta. Luultavasti saksakin on poissa laskuista. Ei auta kitistä vaan yrittää huomenna etsiä ehjä tulkkauslaite. Hienoa kuitenkin, että puheenjohtajat vetävät kokouksen suomeksi, jolloin pääosa yleisöstä ymmärtää edes yhteenvedot. En tosin ollut kovin ihastunut Virpi Hämeen-Anttilan henkilökohtaisiin tulkintoihin alustusten jälkeen. Onhan kirjailija paljon lukenut, mutta tarvitseeko ne kaikki teokset ja muut viittaukset mainita ihan joka välissä?

Lahtelaisena on aina jännittävää bongata, ketkä kaupunkilaiset ovat jaksaneet tai ehtineet paikalle. Tutuista kirjailijoista näin Markku Kosken, Lealiisa Kantolan, Heikki Sauren ja Anuirmeli Sallamon. Kirjallisuudesta ja kulttuurista kiinnostuneita, ns. "usual suspects" oli tietenkin myös, mutta on aina hauska havaita myös ihmisiä, joilla ei ole tiennyt olevan kiinnostusta johonkin tietyyn lajiin. Pyörälenkki tai kävely Mukkulaan ei ole ollenkaan hullumpi ajatus esimerkiksi huomisiltana myöhään alkavan jalkapallo-ottelun aikoihin; siellähän pelaa Mikael Forssell. Kunhan ei nyt alkaisi sataa kovin harmaan oloiselta taivaalta.

perjantaina, kesäkuuta 15, 2007

Kulttuuristressi ja avattu kesäteatterikausi

Taas on se aika vuodesta, kun kulttuuri siirtyy laitoksista luontoon, kirkonkyliin, kesämökkikuntien navetoihin ja kartanoiden puistoon. Kesälomaa vasta suunnittelevalla on melkein paniikki, kun pitäisi ehtiä tsekata edes matkan varrelle osuvat kulttuuritärpit.

Eilen piti valita Heinolan kesäteatterin ensi-illan ja Lahden 16. kansainvälisen julistebiennalen avajaisten välillä. En ole pätkääkään musikaali-ihminen, mutta silti valitsin ensimmäisen. Suosittuun esitykseen kun on huomattavasti vaikeampi saada lippuja kuin koko kesän auki olevaan näyttelyyn (jonne siis ehdottomasti aion mennä!). Heinolan kesäteatteri on luonut konseptin, joka tehoaa sekä paikalle houkuteltaviin näyttelijöihin että katsojiin. Tehdään amerikkalaista musikaalia hyvässä hengessä, ammattilaiset ja pitkälle edenneet harrastajat ja opiskelijat rinnakkain. Iskut ovat kohdallaan, jalka nousee ja laulua kestää hyvin kuunnella. Ja onneksi kesäteatteri on myös katettu - muuten eilinen hyytävä sadeilta olisi saattanut karkottaa sitkeimmätkin teatteriviihteen ystävät.

Tällä kertaa tarjolla on peräti Suomen kantaesitys ranskalais-amerikkalaisesta homotarinasta La cage aux Folles (Hullujen häkki), joka on saanut suomeksi nimen Lainahöyhenissä. Juoni perustuu sukupuoliroolien sekottamiseen, mikä tietysti tarjoaa lukuisia mahdollisuuksia pukea miehet naisiksi ja päinvastoin - siinä se. Jos jutusta haluaa etsiä sanoman, niin kukapa ei rakastaisi enemmän ihanan avarakatseista homopariskuntaa kuin tiukkapipoista perinteisten arvojen vaalijaa. Markku Nenonen on hurmaava Albin/Zaza, eikä Oiva Lohtander voi kai tehdä ennakkoluulojen vaivaamasta paskiaisestakaan muuta kuin herkullisen hahmon. Mutta kaikkein mukavinta oli katsella nuoria tanssivia kuorolaisia, jotka irrottelivat sekä naisina että miehinä ammattitaitoisen elämäniloisesti Marko Keräsen koreografioissa ja Tiina Brännaren ohjauksessa.

Kyllä tällaista hyvin tehtyä viihdettä kerran vuodessa katsoo, etenkin kun tietää homman tarjoavan töitä suomalaisille osaajille. Homma pyörii kaiken lisäksi omillaan ja tuo tänä kesänä pikkukaupunkiin todennäköisesti yli 26 000 katsojaa - aika kunnioitettavaa. Toivottavasti mahdollisimman moni käy myös aivan vieressä sijaitsevissa Heinolan museoissa ja heinäkuun loppuun asti kestävässä Taidekeskus Ihanan Amerikka-näyttelyssä.

Omat suosikkivinkkini kesän näyttelytarjonnasta ovat vielä pienempiä ja sivussa. Asta Pulkkisen ateljeessa Hollolan kirkolla olen jo käynyt, suosittelen Astan töiden lisäksi Sanna Lappalaisen upeita applikaatioita, joissa hän kuvaa vanhoja kaupunkipihoja. Toinen varma tärppi on Villa Roosan tekstiilitaidenäyttely Orimattilassa, minulta vielä näkemättä. Vanhassa huopatossutehtaassa on juuri sellainen tunnelma kuin kesänäyttelyssä pitää: harmoninen ja levollinen, mutta myös ajatuksia herättävä.

Ja jotta kulttuuristressi olisi täydellinen jo ennen lomaa, Mukkulassa alkaa Lahden kansainvälinen kirjailijakokous sunnuntaina. Pidän sormet ja varpaat ristissä, että ilma lämpenee ja pysyy kokouspäivät kuivana, jotta kirjailijoilla ja meillä kuuntelijoilla on kohtuulliset olot nurmikolla ja tammien alla. Ei tähän enää uutta katastrofia tarvita kesähotellin lopettamisen lisäksi. Uhkaavat jo viedä pois kokouksen, joka sentään on kestänyt aika monta globaalia maailmankuvien järistystä vuodesta 1963 lähtien.

perjantaina, kesäkuuta 08, 2007

Euroviisuista sisältöjä tekemään

Sitähän minäkin, etteivät Euroviisut suoranaisesti ole sisältöjen juhlaa. Entinen koulukaveri, Yle TV2:n viihdepomo Ilkka Talasranta nimittäin kommentoi ainakin ESS:lle, että hän jättää hallintohomman ryhtyäkseen taas tekemään sisältöjä.
Ei vaan, uskon Ilkan tehneen paikallaan hyvää työtä. Täällä Hollolan Lahden seudulla hänet on pitkään tunnettu hyvänä tyyppinä, joka ei ole niinkään kiinnostunut titteleistä kuin tekemisen ilosta etenkin musiikkipuolella.

Ne soittelee ja kyselee

Kunnat.net-sivusto avasi toukokuun lopulla Laatublogin, jossa verkkopalveluiden asiantuntijat 7.6. asti pohtivat kuntien verkkopalvelujen laatua ja käytettävyyttä. Itsekriittisen blogin tavoitteena oli herättää keskustelua koulutustilaisuutta varten.

Tarvetta on. Kuntaliiton ja sisäministeriön teettämien tutkimusten mukaan kansalaiset käyttävät kuntaviestinnässä eniten internetiä. Julkisista palveluista suosituimpia ovat oman kunnan sivut.

Kuntaviestinnän ohjeiden mukaan nettisivujen ensisijainen kohde on asukas. Media tulee perässä matkailijoiden, yritysten edustajien ja kunnan omien työntekijöiden kanssa. Aktiivisina tiedonhakijoina me journalistit olemme kuitenkin ryhmä, jolla on paljon kokemusta sivujen toimivuudesta.

Vierailen koulutusta ja kulttuuria koskevien aiheiden vuoksi viikoittain kuntien verkkosivuilla. Joskus löydän tiedot hetkessä, mutta usein seilaan sivuilla nolona arpomassa hakusanoja. Erityisen vaikea on löytää vastuullisen virkamiehen yhteystietoja.

Toimittajana olen toisessa asemassa kuin suuri yleisö, koska saan tiedotteita suoraan sähköpostiini. Jos kunta julkaisee ne myös verkossa, kuntalaisen on osattava mennä tiedon luokse.

Avuttomien hakujen ohella Laatublogi nostaa esiin mm. sivujen kehittämisen. Verkkosuunnittelija Päivi Kuusisto epäilee, ettei käyttäjäkyselyitä osata tarpeeksi hyödyntää. Itsekin olen urputtanut kahdessa kyselyssä turhaan Lahden sivujen epäloogisuuksista.

Asukkaan kohdalla kuntaviestinnän ohjeet painottavat vuorovaikutusta. Kuntien verkkosivuja tutkinut Virpi Viertola osoittaa, ettei homma vielä toimi. Tietojen kasaaminen nettiin ei ole samaa kuin vaikutusmahdollisuuksien tarjoaminen.

Ainakin minä allekirjoitan nimimerkki Marin Laatublogissa esittämän epäilyn siitä, miksi tiedotus on virkamiehen kannalta vaarallista: "Ainakaan etusivun uutisiin ei haluta koskaan laittaa mitään, kun sitten 'ihmiset soittelee ja kyselee'".

Toivottavasti me toimittajat muistamme soitella.

Ina Ruokolainen

Verkkokalastaja-kolumni on julkaistu 8. kesäkuuta ilmestyneessä Journalisti-lehdessä. Lähteenä on verkkosivujen lisäksi käytetty seuraavaa artikkelia: Virpi Viertola: Kuntakohtaamisia verkossa. Teoksessa Matikainen, Janne ym.: Tutkielmamatka verkkoviestintään.

torstaina, kesäkuuta 07, 2007

Valokuvatorstai: Kone

Viime kesänä elämämme häiriintyi vain ajoittain naapuritalon remontista, josta oheinen, vähän idyllinenkin, kuva. Tänä keväänä keskustan talomme on lähes saarroksissa paljon isompien työmaiden keskellä, ja meteli ja tärinä ovat sen mukaisia. Kaikkein eniten pelottaa ensi vuodelle suunniteltu putkiremontti (välttämätön) sekä joidenkin talomme asukkaiden into myydä rahasyistä osa tontistamme rakennusliikkeelle (vastustan ehtottomasti) uuden kerrostalon rakentamista varten. Kaiken lisäksi kaupunkikin vielä suunnittelee vastapäiselle torille parkkiluolaa! Siinä oltaisiinkin vedettömässä talossa uudisrakennuskuoppien reunalla. Huh!

Valokuvatorstain kone-aihe inspiroi tähän pohdintaan.

keskiviikkona, kesäkuuta 06, 2007

Tervemenoa Taika-näyttelyyn

Taidenäyttelyn avajaisissa on joskus juhlava, mutta yleensä aina iloinen tunnelma. Kaikkensa antaneet nuoret taiteilijat vaikuttivat hyvin helpottuneilta ja onnellisilta tänä iltana, kun Lahden Taidepanimolla avattiin Taide- ja muotoilukoulu Taikan oppilaiden opinnäytetyönäyttely.

Tekijät ovat reippaasti alle parikymppisiä, mutta
töissä voi jo nähdä paljon pitkäjänteisyyttä, taitoa, oivalluksia ja pohdintaa. Kulunut lukuvuosi on taatusti opettanut jokaiselle uurastajalla, miten ison työn takana yksikin ammatillisesti työstetty taideteos on. Näillä nuorilla ei ole ainakaan kovin isoja harhakuvia siitä, mitä taiteilijan ammatissa vaaditaan.

Panimolle toki kannattaa mennä myös siellä esillä olevien ammattitaiteilijoiden näyttelyiden vuoksi. Timo Jakolan 50-vuotisjuhlanäyttelyssä on esillä yli 80 pastellimaalauksen läpileikkaus suomalaisen kaupungin öistä ja sadepäivistä. Tykkäsin paljon myös Raija Jokisen tekstiilifiguureista sekä Tamara Piilolan puutarha-aiheisista kuvista.

Nuorten kieltä ja jakinkasvatusohjeita

Tänään päättynyt Päijät-Hämeen kesäyliopiston lasten- ja nuortenkirjallisuuskoulutus käsitteli paljon vuorovaikutusta - sekä netissä että ihan perinteisesti kirjailijan, lukijan, arvostelijan, kuvittajan, kääntäjän, kustannustoimittajan, tekstin, kuvan jne. välillä. Olin kurssin vetäjänä ja osasuunnittelijana päässyt vaikuttamaan asiaan.

Tänään äänessä oli kaksi nuoren polven kirjailijaa, Terhi Rannela ja Jukka Laajarinne, joista kumpikin ahkeroi myös verkossa. Omien sivujensa lisäksi he pohtivat kirjailijan työtä grafomania-kimppablogissa. Kumpikin myös lukee ahkerasti kollegojen blogeja ja kirjallisia nettisivuja.

Vieraat olivat siis nykykatsannolla interaktiivisia kirjailijoita, mutta eivät erityisyyttään julistaen. Useimmille kirjailijoille kosketus lukijoihin on aina ollut elinehto. Koulu- ja kirjastovierailut ovat vakiintunut tapa kohdata lukijoita, kirjamessuista ja muista tapahtumista on tullut yhä tärkeämpiä kohtauspaikkoja. Aina ovat lukijat myös lähestyneet kirjailijoita kirjein, vaikka varsinaisen vyöryn kohteeksi ovatkin päätyneet vain muutamat yleisön suosikit. Tänäänkin yleisössä oli paljon kirjastonhoitajia, jotka olivat kokeneita kirjailijavierailujen järjestäjiä ja osallistujia.

Keskustelimme monelta kannalta siitä, mitä internet ja siihen nivoutuvat palvelut itse asiassa ovat muuttaneet. Rannela kertoi käyttävänsä kirjailijantyössään hyväkseen sitä runsasta sähköpostipalautetta, jota hän saa kirjoituksistaan Demi-lehdessä. Nuorten tyttöjen kirjeet ovat kuulemma varsinainen aarreaitta sekä mielenkiintoisten aiheiden että nuorten kielen kannalta. Kirjojen aihepiiriin liittyvät asiantuntijakontaktit löytyvät puolestaan usein nettisivuilta etsimällä.

Myös Laajarinne pitää nettiä aivan välttämättömänä taustatyölle. Esimerkiksi hänen viimeisessä kirjassaan, Jäiset jumalat, kuvataan tarkasti Himalajan syrjäkylän elämää ja jakinkasvatusta. Kirjan keskeinen aihepiiri, vuorikiipeily, oli Laajarinteelle ennestään tuttu, Himalajan maisema ja elinolot sen sijaan eivät.

Erityisen oivaltavasti nuoret kirjailijat mielestäni kuvasivat sitä, mitä merkitys bloggaamisella heille on arkipäivässä. Rannela ei bloggaa julkisesti, mutta kirjoittaa kavereidensa kanssa suljettua nettipäiväkirjaa: "Kirjoitan aamulla löysät pois ennen varsinaista kirjoitustyöhön ryhtymistä. Luen myös paljon muiden kirjoittajien sivuja."

Sveitsissä vastikään pari vuotta asunut Laajarinne korostaa kirjailijoiden keskinäistä verkottumista: "Netistä on helpointa seurata, missä mennään esimerkiksi runouden puolella. Se on kokeilualusta, jossa saa palautetta, enimmäkseen kollegoilta, mutta myös lukijoilta. Osaa kollegoista en olen nähnyt vuosikausiin livenä, mutta verkossa olemme pitäneet yllä jopa viikottain. Kirjailijoita on blogosfäärissä jo hirmuiset määrät."

tiistaina, toukokuuta 22, 2007

Kirja-arvio: Vimmainen Høeg kysyy mutta ei vastaa

Peter Høegin kiistellystä romaanista Hiljainen tyttö ei totisesti ole helppo saada otetta. Lukijan koordinaatit ovat välillä yhtä pahasti upoksissa kuin se tulevaisuuden Kööpenhamina, johon kirjailija tapahtumat sijoittaa.

566 sivun urakkaan kannattaa lähteä avoimella mielellä. Sitkeä lukija saa palkinnoksi monta epävarmaa ajatusta, jotka kiusaavat vielä viikkojen jälkeen.

Jo henkilögalleria vaatii kirjanpitoa, jos kirjaa ei pysty lukemaan yhtäjaksoisesti. Päähenkilö Kasper Krone on maailmankuulu sirkustaiteilija ja peluri, joka kuulee kaiken musiikkina. Kasperin kyydissä pysyy, jos tuntee hyvin musiikin klassikot, sen verran paljon tapahtumia selitetään mm. Bachin musiikin tahdissa.

Miehelle riittäisi hyvin sirkusmaailma, musiikki ja veroviranomaisten pakoilu. Hänen luokseen hakeutuu kuitenkin 10-vuotias KlaraMaria, hiljainen tyttö. Kun tyttö kertoo olevansa siepattu, alkavat tapahtumat vyöryä vedenpaisumuksen vauhdilla. Niitä pyörittävät myös entinen naisystävä Stine, luostarimaailmaan liittyvät Afrikkalainen ja Sininen Rouva sekä mystiset Kain ja RouvaHerra.

Kasper ja lukija kohtaavat lisäksi ison joukon nimettyjä sivuhenkilöitä sekä kasvottomia virkamiehiä, säätiöitä, uskonnollisia yhteisöjä ja muita suuren systeemin edustajia. Kaikkiin kohtaamisiin liittyy jokin salaisuus, joista tärkeimmät koskevat KlaraMariaa ja maanjäristystä.

Mistä johtuu tytön hiljaisuus, ja mikä voima sen takana piilee? Miten hän ja muut hiljaiset lapset liittyvät Kööpenhaminan uppoamiseen? Ja miksi niin moni haluaa estää totuuden penkomisen? Kysymyksiä ja niitä seuraavia juonenpäitä on monia, mutta vain harvaan saadaan lopulta vastaus.

Kun Høeg 1990-luvun alussa nousi maailmanmaineeseen romaaneillaan Lumen taju ja Rajatapaukset, häntä juhlittiin viihdyttävän kerronnan ja yhteiskunnallisen sanoman yhdistäjänä. Myös tietyt maagiset elementit olivat läsnä, kun kirjailija kuvasi grönlantilaisen naisen tai koulukotilasten törmäyksiä yhteiskunnan kanssa.

Hiljainen tyttö on looginen jatko kirjailijan tavalle hahmottaa maailmaa. Siinä maailmassa suuret massat ovat vapaaehtoisessa vankeudessa, jota ohjaavat korkeintaan keskinkertaiset vallantavoittelijat. Toisella puolella, jatkuvassa hengenvaarassa, ovat luonto ja lahjakkaat poikkeusyksilöt.

Mutta siinä missä Lumen tajun Smilla sai lukijan seuraamaan juoksuaan jääkentän läpi henkeään pidätellen, Kasper tiputtaa seuraajansa tuskaisella maratonilla monta kertaa tien sivuun huohottamaan. Kaikkea on liikaa: erityisiä ihmisiä, adjektiiveja, takaumia ja takaa-ajoja.

Tuntuu kuin kirjailija olisi kasannut kirjaan kaikki kymmenen vuoden tauon aikana kehittelemänsä ideat. Välillä Kasper ottaa vastaan iskuja ja pakenee viemäriputkissa kuin James Bond. Usein hän liitelee tasoilla, joiden muka-syvällisyys muistuttaa parodiaa.

Mutta joukossa on myös kirkkaita kuvia, lauseita ja säveliä, joissa kirjailija yhä yltää omaperäiseen ilmaisuun. Pirkko Talvio-Jaatinen on kokenut Høeg-suomentaja, jonka uskon välittäneen kirjailijan rytmin ja ajatukset mahdollisimman oikein. Silti vierastan tapaa, jolla KlaraMaria ja RouvaHerra kirjoitetaan epäsuomalaisesti yhteen.

Säännöistä niuhottaminen ei kuitenkaan kannata, jos haluaa imeytyä Hiljaisen tytön maailmaan ja saada mahdollisimman paljon irti Høegin ajatuksista. Joku voi päästäkin Kasperin mukana toisiin ulottuvuuksiin; minun matkani oli liian katkonainen ja siksikin kuoppainen.

Ina Ruokolainen

Peter Høeg: Hiljainen tyttö. Suomentanut Pirkko Talvio-Jaatinen. 566 s. Tammi 2007

Tämä arvio on julkaistu 20.5.2007 Etelä-Suomen Sanomissa (vaatii lukutunnuksen).

Kannattaa tutustua myös Kirsi Pihan Lukupiirissä käytyyn keskusteluun kirjasta - mieluiten vasta oman luku-urakan jälkeen.