torstaina, huhtikuuta 12, 2007

Päivitys

Huomenaamulla raahaan matkalaukut n. klo 4.45 ulos talostamme ja aloitan matkan tänne. Parin päivän päästä käynnistän käyttöjärjestelmän päivityksen täällä. Reilussa kahdessa viikossa toivottavasti unohdan mahdollisimman monta suomalaisittain hyödyllistä asiaa, jotta työasioita pursuaviin henkilökohtaisiin tiedostoihini tulee tilaa italialaiselle kielelle, kulttuurille ja mentaliteetille. Nähdään vapun tienoissa! Ci vediamo!

perjantaina, huhtikuuta 06, 2007

Pilvet Vuorikadun yllä

Kävimme pitkäperjantain kävelyllämme katsomassa, miltä lakkautustuomion saanut Vuorikadun koulu näytti pihan puolelta vapaapäivänä. Yhtä majesteettiselta kuin viimeiset 105 vuotta, mutta mustat pilvet kieltämättä vahvistivat surulliset tunnelmamme.

keskiviikkona, huhtikuuta 04, 2007

Kirja-arvio: Korot kopisten kohti tuhoa

Vihantunteet äidin ja tyttären välillä ovat vieläkin monelle tabu. Jos ei kestä mustaa huumoria aihepiirin ympärillä, ei pidä tarttua Claire Castillonin novellikokoelmaan Äidin pikku pyöveli. Jos taas haluaa vapauttaa itsensä syyllisyydestä hirveiden (toteutumattomien) ajatustensa edessä, suosittelen.

Kokoelma sisältää yhdeksäntoista novellia, joista suurimmassa osassa tapahtuu kamalia asioita. Se on niin ilmiselvää jo jokaisen tarinan alussa, etteivät juonipaljastukset oikeastaan haittaa. Äiti heittää lapsensa autosta kehätielle, vammainen tytär hirttää äidin porraskaiteeseen, anoppi nai vävyään tämän työhuoneessa.

Taustalla on puhumattomuutta, valheita, turhaumia, kateutta ja sairaalloista riippuvuutta. Ja rakkautta yhdessä maailman vaikeimmista suhteista, äidin ja tyttären välillä.

Mutta ei, Castillon ei keskity kaapimaan sontaa tunkiosta ja levittämään sitä pitkin seiniä. Hän mainitsee haisevat salaisuudet melkein ohimennen, elegantisti, ja antaa päähenkilöidensä samalla kiitää korkokengät kopisten kohti tuhoa.

Castillonin naiset, isoäideistä lapsenlapsiin, ovat mestareita välttelemään todellisia kohtaamisia. Onhan se naurettavaa, että äiti yrittää olla pissiksempi kuin teini-ikäinen tyttärensä, mutta miksi armahtaa häntä todellisuuteen heräämisellä. Eikä tytär saa puhetulvaansa loppumaan edes siinä vaiheessa, kun hän näkee lääkärin sulkevan äitinsä silmiä.

Castillon kirjoittaa päältä sileistä ja sisältä reikäisistä naisista julman toteavasti, ikään kuin voimatta vaikuttaa heidän onttouteensa. Lähestymistavassaan hän on lähempänä journalistia kuin psykiatria. Novellimuoto sopii näihin uutisiin, joissa ei aina ole selkeätä alkua ja loppua.

Teksti on karmeudessaan viihdyttävää, mutta alkaa vähitellen puuduttaa. Vaikka naisiin tarttuu ja kiintyykin, harvaa heistä sittenkään muistaa muutaman päivän päästä. Kokoelman novelleista vain muutama on tarpeeksi voimakas jäädäkseen elämään yksin.

Hyvä kuitenkin, että Castillonin kirja on suomennettu, ja Lotta Toivanen on tehnyt sen ilmeisen hyvin. Äidin pikku pyöveli ei välttämättä ole tarkoitettu puheenvuoroksi äiti-tytär-keskusteluihin, mutta ainakin se käsittelee aihepiiriä tuoreesti ja tabuja pelkäämättä. Ja mikä yksinoikeus vain pojilla on tappaa isänsä?

Ina Ruokolainen

Claire Castillon: Äidin pikku pyöveli. Suomentanut Lotta Toivanen. 130 s. Gummerus 2007

Arvostelu on julkaistu 4.4.2007 ilmestyneessä Etelä-Suomen Sanomissa. Koska ESS on siirtänyt paperilehtensä aineiston verkossa salasanan taakse, pyrin tästedes siirtämään arviot myös tänne blogiin julkaisun jälkeen.



tiistaina, huhtikuuta 03, 2007

Sivistymätön koulupäätös

Lahden sivistyslautakunta on nyt sitten päättänyt lopettaa kaupungin vanhimman koulun, 105-vuotiaan Vuorikadun koulun. Päätös on sivistymättömyydessään ennenkuulumaton ja todennäköisesti säästöjen tavoittelussa ihan turha. Lasten ja opettajien siirtäminen naapuriin Harjun kouluun merkitsee joka tapauksessa remonttia.

Aivan ydinkeskustassa sijaitseva talo on opettajineen on kouluttanut uskomattoman määrän kulttuuri-ihmisiä, päättäjiä ja ihan tavallisia kunnon kaupunkilaisia. Se on toiminut äänestyspaikkana ja väliaikaisena sotilassairaalana. Komea kivikoulu rakennettiin pieneen kauppalaan, jossa perustamista ajaneen J. K. Paasikiven ohella oli muitakin sen aikaisia visionäärejä. He näkivät lasten sivistykseen panostaessaan paljon kauemmaksi kuin yksikään näistä nykyisistä päättäjistä.

Uusrenessanssirakennus oli aikansa ympäristössä suuri ja juhlallinen kivilinna, nykyään alle kahdensadan oppilaan kouluna juuri sopivan kokoinen peruskoulun 3.-6.-luokkalaisille lapsille, joita koulu on viime vuosina kasvattanut. Koulussa ovat toimineet mm. maahanmuuttajaluokka sekä saksan ja venäjän kielen luokat, joiden oppilaiden on ollut helppo kulkea keskustan kouluun mistä päin kaupunkia tahansa. Juuri venäjän kielen opetus 3. luokalta lähtien on pysynyt kaupungissa hengissä Vuorikadun omistautuneiden opettajien ja heidän naapurimaahan luomiensa kontaktien ansiosta. Pahaa pelkään, että koulujen yhdistämisten ansiosta kohta ei Lahdessa enää saada venäjän luokkia aikaiseksi. Hyvät opettajat ehkä kaupungissa pysyvät, mutta hieno yhteisö hajoaa.

Kovin journalistisesti en osaa tähän juttuun suhtautua, sillä omat jo aikuiset lapseni ovat käyneet turvallista ja inspiroivaa koulua. He saivat hyvän pohjan saksan kielelle ja hyvin yhteisölliselle ja aktiiviselle ajattelutavalle, johon myös perheet saivat ottaa osaa. Vielä abi- ja ylioppilasluokilta vanhat monet vuorikatulaiset ovat käyneet tervehtimässä entisiä opettajiaan ja nuorempia koululaisia. Ja sittenkin Vuorikatu on ollut kaukana mistään elitismistä; se on ollut hyvä, tavallinen koulu.

Eniten inhottaa tässä monta vuotta jatkuneessa lakkautusfarssissa se, miten hienoa taloa on oltu jakamassa muille hallintokunnille ja ulkopuolisille vuokraajille tai ostajille jo etukäteen. Se on rakennettu kouluksi ja toimisi parhaiten juuri siinä käytössä. Mutta kukapa välittää siitä, millaisessa ympäristössä lapset viettävät vuosikausia elämästään. Ja samaan aikaan, kun kaupungissa löytyy hometta ja muita terveyshaittoja ties mistä koulurakennuksista, ollaan luopumassa talosta, joka on pehmeästi peruskorjattuna ihan kelpo kunnossa.

Häpeäisitte!