Miten kuvata yhteisöä niin, että myös sen yksilöt saavat vahvan äänen? Kuinka kertoa lähihistorian vaiheista, jotka kipeydessään tai suoranaisen salailun takia jäävät väistämättä epätarkoiksi? Mikä on oikea suhde yhteiskunnan pohjavirtojen ja aina kiusaksi tunkevien trendien välillä?
Kysymykset piinasivat alkuun lukiessani Eeva-Kaarina Arosen toista romaania Hän joka näkee. Hagar Edith Wikströmin ja Kaanaanmaan kaupunginosa tuntuivat kilpailevan siitä, kenen tarinaa tässä nyt kerrotaan.
Taitavan kirjoittajan ratkaisu on kuitenkin perusteltu, sillä hän hallitsee laajan ja monisyisen aineistonsa ja solmii siitä loppua kohti nautittavaa fiktiota. Hagarin ja Kaanaanmaan tarinat rönsyineen pitää kertoa rinnan ja limittäin.
Onnettomuudessa vammautunut radiotoimittaja Hagar Wikström on keski-iässä palannut etsimään turvaa elämäänsä suvun kotitalosta helsinkiläisellä omakotialueella. Hän on vammautunut jo ennen tarinan alkua hieman hämäräksi jäävässä tapauksessa, jossa metropommi on silponut hengiltä naisen rakastetun ja puolet hänen omasta ruumiistaan.
Terroriteko tai onnettomuus on kirjan epäuskottavin kohta. Se kuitenkin pohjustaa tärkeällä tavalla tulevia tapahtumia ja etenkin päähenkilön tunteita ja reaktioita asuinalueen eläviä ja kuolleita kohtaan. Vähitellen Hagarin menneisyydestä nousee esille näkyviä arpia suurempi trauma, johon viittaa myös kirjan nimi Hän joka näkee.
Revitty omakotialue
Työläisten 1920-luvulla rakentamaa Kaanaanmaata asuttaa ja korjaa 2000-luvulla ylempi keskiluokka, joka trendikkäästi sisustaa, maistelee viinejä ja kieltää taistolaistaustansa. Työväen perinteet ovat jäljellä muutamassa talossa, joiden ihmiset tarjoavat myös Hagarille apua ja eleetöntä välittämistä.
Toista puolta edustavat vaiteliaisuus ja kyräily, jotka kiusaavat niin kansalaissodan haavoittamia perheitä kuin myöhempien aikojen neuvostomielisiä. Pääosin osuvien ja mehukkaiden henkilökuvien kautta Aronen kertoo, etteivät menneisyyden työläiset olleet sen yhtenäisempi joukko kuin nykyajan keskiluokkakaan.
Kaanaanmaalla valmistellaan asuinalueen 80-vuotisjuhlia, joista tulee kuukausiksi yhteinen päämäärä erilaisille ihmisille. Ulkoisesti paratiisimaisella asuinalueella korjataan kuisteja ja harjoitellaan kuoroesityksiä, mutta myös petetään ja petytään, juorutaan ja ryypätään. Ja lopulta kadotaan ja hajotaan.
Yksisilmäinen ja –kätinen Hagar valmistautuu juhliin tutkimalla talojen ja sukujen historiaa tekemiensä radio-ohjelmien ohessa. Talon entisestä asukkaasta, Neuvostoliittoon kadonneesta sukulaisesta Martta Pimiästä, tulee Hagarille lähes pakkomielle. Naisen vaiheiden penkominen johdattaa hänet Neuvostoliiton ja Suomen stalinistien salaaman aineiston äärelle ja jopa henkilökohtaiseen vaaraan.
Varjot ja valheet
Martta Pimiän kuva on yksi niistä, joissa Aronen osoittaa vahvuutensa historian todentuntuisena elävöittäjänä. Suorastaan komeasti hän hahmottelee sekä sisältä että päältä muitakin naisiaan, mm. ikääntyneen näyttelijättären Märta Moraeuksen: ”Mikään kauneuskirurgin veitsi ei ollut viiltänyt pois ainuttakaan uljaista, suurista poimuista, jotka valuivat hänen kasvoillaan kuin nahasta tehty vesiputous. --- Koko rappiota vartioi suuri nenä, torni, joka romahtaisi vasta haudan hiljaisuudessa.”
Tarinan vihjeet vievät milloin jännityksen, milloin uskonnollissävytteisen tai yhteiskunnallisen kritiikin suuntaan. Jo edellisessä kirjassaan Maria Renforsin totuus Aronen osoittautui myös taitavaksi yliluonnollisten tuntemusten kuvaajaksi.
Kaanaanmaallakin liikkuu monia varjoja, joiden jäljissä katoaa tavaroiden ja asiapapereiden ohessa turvallisuuden tunne. Valheita kummempia aaveita ne eivät ole, se selviää lohduttomasti juhlien jälkeen.
Ina RuokolainenEeva-Kaarina Aronen: Hän joka näkee. 346 s. Teos 2007.
Kirja-arvio on julkaistu Etelä-Suomen Sanomissa (vaatii lukutunnuksen) 14.8.2007
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti