Margaret Atwoodin novellikokoelman Poikkeustila voi lukea ainakin kahdella tavalla. Tusinasta novelleja hahmottuu vähitellen yksi tarina. Aikakaudet, näkökulmat ja osittain myös henkilöt vaihtuvat, mutta lukija voi täyttää aukeat kohdat risteävien polkujen välissä.
Useimpien tarinoiden keskushenkilö on Nell, jonka mielenliikkeitä ja valintoja seurataan yksitoistavuotiaasta varttuneeseen keski-ikään. Hän on isosisko, joka koko kesän neuloo valkoisia villavaatteita syntyvälle vauvalle. Myöhemmin hän yrittää pitää synnynnäisestä kemiallisesta epätasapainosta kärsivää siskoaan normaalien kirjoissa.
Nell on toinen nainen, vaimo ja äiti, joka antaa periksi monissa elämänsä käänteissä. Näyttää, ettei hän itse edes tunnista käännekohtia, sillä joku muu tuntuu useimmiten päättävän jo ennalta hänen seuraavan askeleensa. Oman itsen tielle tulee aina jotain, vähintään lisääntyvä kotieläinlauma.
Atwoodin käsittelyssä Nell ei ole mielenkiinnoton henkilö. Hän vielä elämäänsä eteenpäin tavoilla, jotka me lukijat tunnistamme itsessämme tai lähipiirissämme. Juuri me olemme liian pitkään kilttejä ja toisaalta räjähdämme aivan väärissä paikoissa kuten Nellin pikkusisko. Aika monesta meistä lopulta löytyy lopulta se piste, jossa ei enää jousteta.
Jos ei halua ripustautua yhtenäiseen tarinaan, novellit toimivat myös erikseen. Atwoodin ilmaisu on tarkkaa ja kirkasta. Hän on mestari tavoittamaan hetken tunnelmia, jotka suurten kertomusten metsästäjät epähuomiossa ohittavat.
Yksi omista suosikeistani on avausnovelli Huonot uutiset, jossa kertoja kuvailee vakiintuneen parin arkipäivän kommunikaatiota:
”’Täällä ollaan’, minä huudan alakertaan. Me käytämme paljon tätä ilmavälitteistä sisäpuhelinta. Kommunikaatio ei ole pettänyt, ei vielä. Ei vielä kuuluu nielaista, niin kuin possessiivisuffiksi nykyisin. Se on sanaton ei vielä. Sitä ei lausuta ääneen.”
Suomentaja Kristiina Drews on luonut tekstiä, jossa kielen ja kulttuurin erot eivät hypi silmille. Tuskinpa Kanadan englannissa puhutaan possessiivisuffiksista, mutta juuri se ankkuroi kertojan tarkasti kiinni omaan ikäänsä ja siihen ihmisryhmään, joka vielä välittää kielioppisäännöistä.
Poikkeustila ei ole Atwoodin suuria teoksia mutta ehdottomasti hyvä kirja. Kannattaa laajentaa käsitystä kesälukemisesta jo ottaa teos mukaan mökille, lentokoneeseen tai rannalle. Yksi Atwoodin novelli päivässä pitää tyhmyyden loitolla.
Margaret Atwood: Poikkeustila. Suomentanut Kristiina Drews. 266 s. Otava 2007.
Arvio on julkaistu 28.8.2007 Etelä-Suomen Sanomissa (vaatii lukutunnuksen).Tiedoksi: Jos joku ihmettelee "mökkilukemisia"; arvio on kirjoitettu jo heinäkuun alussa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti