Romaani kuvaa 1600-luvun Suomea, kreivin aikaa, jolloin valistunut kreivi Petrus eli Pietari Brahe perusti Turun Akatemian kuninkaan lähettämänä käskynhaltijana. Syrjäisessä Ruotsin valtakunnan kolkassa eletään vielä maailmassa, jossa piru ja noidat ovat kansalle tutumpia hahmoja kuin opiskelijat, opettajat tai näyttelijät.
Tammerkosken kylässä varttunut Reeti tapaa sattumalta Brahen, joka ottaa Laurentiukseksi nimeämänsä pojan mukaansa Turkuun oppia saamaan. Oppivainen poika pääsee ensin katedraalikouluun ja kymnaasiin, myöhemmin kreivin 1640 perustamaan Akatemiaan.
Kruunun elättinä Laurentiuksen on määrä opiskella papiksi, mutta pätemisen hinku ja kateus ajavat hänet myös näytelmäkirjailijaksi ja noituuden kokeilijaksi.
Huonostihan nuorelle miehelle käy: ensin hän menettää isyysoikeuden kirjoittamaansa menestysnäytelmään ja heti perään joutuu syytetyksi ja tuomituksi noituudesta. Samalla Laurentius tulee pettäneeksi lapsuudenystävänsä, parantaja-serkkunsa Anna-Margareetan, sekä oppi-isänsä Martinus Stodiuksen.
Odottaessaan tuomiota tyrmässä Laurentius tapaa huijarin ja kääpiökokoisen näyttelijän, Henrikin, joka järjestää vankilapaon. Miehet ja kidutettu Anna-Margareeta muodostavat epätoivoissaan näyttelijäseurueen, joka pakomatkalla halki Suomen ansaitsee elantonsa näyttämällä kansalle ennen kokemattomia näyttämötaiteen elämyksiä.
Vuosien vaelluksen loppumetreillä Laurentius kirjoittaa kanansulalla vaiheitaan ylös ja miettii, mitä on koko elämänsä ajan etsinyt. Eteenpäin häntä ovat ajaneet toisaalta syyllisyys ja toisaalta kuvitelma syntyperästä kreivi Brahen poikana. Rakkauden ja etenkin naisten kanssa hän on ollut eniten hukassa. Tilinteko saavutusten ja menetysten välillä on vaikea.
Kanto kuvaa herkullisesti 1600-luvun Suomea, jonka pääkaupungissa nälkäiset opiskelijat kahlaavat mudassa mutta myös väittelevät oppineisuudesta. Karmivimmasta päästä on aivan alussa tapahtuva teilipyörällä teloitus, hilpeimmästä kuvaukset mässäyksestä Akatemian avajaisissa ja maalaisyleisön reaktiot yleviksi tarkoitettuihin näytelmiin.
Maanläheinen kieli purskahtelee sammakoita ja sukuelimiä, mutta ei sokeeratakseen vaan paljastaakseen niin oppineiden kuin kansankin todelliset ajatukset. Kannon jäljiltä rivoimmatkin sutkaukset tukevat aidon tuntuista ajankuvaa, jonka takaa löytyvät myös yhteiskuntaa, uskontoa ja ihmisluontoa arvioivat puolensa.
Pikkusieluisuus on ihan yhtä masentavan huvittavaa 1600- kuin 2000-luvulla. Välillä tekstiä tekee mieli lukea ääneen hohottaen.
Kirjailija on muutenkin tehnyt tarkkaa työtä historiallisten yksityiskohtien kanssa – lainaukset ja aikajana löytyvät teoksen lopusta. Paikoittain kertomus jää liiaksi junnaamaan hyvien arkistolöytöjen ihailussa, mutta täysin tarpeettomia vaiheita on silti vaikea löytää.
Kokenut näytelmäkirjailija ymmärtää, miten lukija koukutetaan. Laurentius aikalaisineen ovat eläviä henkilöitä, joiden rämpimistä nykyaikaisen sivistyksen alkulähteille ei tee mieli jättää kesken.
Ina Ruokolainen
Anneli Kanto: Piru, kreivi, noita ja näyttelijä. 443 s. Gummerus 2007.
Kirja-arvio on julkaistu 1.3.2008 Etelä-Suomen Sanomissa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti