tiistaina, toukokuuta 27, 2008

”Kun tiedän kirjoittamisen voiman, miksi en käyttäisi sitä?”

Kirjoittaminen on tapa kertoa asioita, joita ei uskalla sanoa eikä tiennyt edes tietävänsä. Sitä voi verrata salaisen korurasian avaamiseen ja hedelmällisen maan tonkimiseen.

Kirjallisuusterapian keskeinen vaikuttaja, isobritannialainen tutkija, kirjoittajaohjaaja ja kirjailija Gillie Bolton käyttää mielellään metaforia kuvatessaan kirjoittamista, jonka tavoite on ensisijaisesti auttaa tekijäänsä elämän kriiseissä.

Bolton oli pääpuhuja viikonvaihteessa Lahdessa järjestetyssä kirjallisuusterapiaseminaarissa. Helsingin yliopiston Palmenia-keskuksen koulutuksessa kuultiin myös kotimaisia alan tutkijoita ja terapeutteja sekä käsiteltiin aihepiiriä työpajoissa tapausten avulla.

Bolton tuntee kirjoittamisen voiman kahta kautta. Nuorena naisena hän pääsi pahan olonsa jäljille kirjoitettuaan ulos lapsuutensa insestikokemukset. Ensimmäisellä kirjoittamiskerralla syntyi kuvaus onnellisesta lapsuudesta, uudella kierroksella löytyi totuus.

- En olisi luottanut kehenkään terapeuttiin niin paljon, että olisin voinut kertoa hänelle nämä asiat. Kun aloin kirjoittaa ylös kuvia minulle tapahtuneista asioista, aloin parantua.

Terapiasuhde omaan tekstiin

Teoreettisesti Bolton kiinnostui terapeuttisesta kirjoittamisesta, kun hänen esimiehensä, lääketieteellisen tiedekunnan professori, väitti opiskelijoiden saavan enemmän suhteestaan opettajaansa kuin itse kirjoittamiseen.

Bolton on osoittanut väitteen vääräksi mm. jakamalla oppejaan paljolti kirjojensa ja kotisivujensa välityksellä. Hänellä on pitkä kokemus myös henkilökohtaisesta terapiasuhteesta mm. kuolevien potilaiden kanssa.

- Kaikessa terapiassa ja ohjauksessa persoonallinen suhde on tietenkin tärkeä. Kirjoittamisessa ensimmäinen suhde kuitenkin syntyy kirjoittajan ja hänen tekstinsä välille. Aina kirjoittaja ei edes näytä tekstejään terapeutille. Täällä Suomessakin ohjaan työpajaa, vaikka en pysty lukemaan sen osallistujien kieltä!

Terapeutin lukemat katkelmat kertovat hienosti menetelmän vahvuudesta. Syöpään kuoleva teini-ikäinen poika käsitteli pelkoaan ja raivoaan lasten fantasiasadulla, jossa tulivat esille tärkeimmät elementit äidinrakkaudesta lopulliseen hyvästijättöön.

- Hoitoalan ammattilaiset kysyvät usein, eikö tämä ole vaarallista. Vastaan, että kun tiedän kirjoittamisen voiman, miksi en käyttäisi sitä.

Yksityistä vai julkaistavaa?

Boltonin perustelut kirjallisuusterapian käytölle ovat sen helppous, hiljaisuus, yksityisyys, keskittyminen, turvallisuus, kyky tallentaa asioita ja mahdollisuus tuhota kirjoittamansa. Bolton suosittelee kenelle tahansa päiväkirjan tai runojen kirjoittamista kiireisen elämänmenon keskellä. Syventyminen vain omiin ajatuksiin muutaman hetken päivässä auttaa jäsentämään ja purkamaan vaikeita tunteita. Julkaistakin voi vaikkapa verkossa, mutta ensin kannattaa miettiä yön yli.

Ajatus helppoudesta ällistyttää, mutta tutkijalla on tähän vastaus: itselleen kirjoittavan ei tarvitse välittää kielioppisäännöistä tai tähdätä julkaisukelpoiseen tuotantoon. Sen sijaan hän voi ottaa kynän käteensä ja alkaa pistää ajatuksiaan ylös missä tahansa. Bolton kirjoittaa kaikkialla ja käsin, usein lentokentillä lähtöä odottaessaan.

- Kirjallisuusterapialla on eri tavoitteet kuin kaunokirjallisuudella, mutta moni kirjoittaja myös haluaa parantaa kieltään. Lapset oppivat kielioppisäännöt ja tarinan rakenteen paljon paremmin itse kirjoittamalla kuin koulussa pänttäämällä.

Terapiakirjoittamisella on ollut pitkään huono kaiku etenkin kaunokirjallisissa piireissä. Rajoja ovat kolkutelleet kriiseistään kaunokirjallisuutta luoneet kirjailijat, mm. aivokasvaimeen kuollut Reko Lundán, sisarensa itsemurhasta kirjoittanut Anna-Leena Härkönen ja rintasyövästä selvinnyt Niina Repo.

- Suhtautuminen terapiakirjoittamiseen on muuttunut pehmeämmäksi viime vuosina, sillä kirjallisuusterapiassa on useita hyviä menetelmiä kenelle tahansa kirjoittajalle. Kirjailijan työssä on tietenkin se suuri ero, että julkaistavan tekstin pitäisi olla hyvää, seminaarin osallistunut kirjallisuuden opettaja ja kirjoittamisen ohjaaja Risto Niemi-Pynttäri pohti.

Omassa kirjoittamisessaan Niemi-Pynttäri on oppinut käyttämään hyödyksi päiväkirjoja, joita hän on kirjoittanut lukiovuosista asti. Myös monet Niemi-Pynttärin opiskelijat Jyväskylän yliopistossa ovat löytäneet kirjallisuusterapian mahdollisuudet.

Ina Ruokolainen

Juttu on julkaistu 27.5.2008 Etelä-Suomen Sanomissa (ei verkossa).

Ei kommentteja: