maanantaina, heinäkuuta 28, 2008

Oikeissa musiikkielokuvissa

Kävin musiikkielokuvassa, eikä se ollut Mamma mia! Nyt täytyy antaa julkinen kiitos Finnkinolle, jonka heinäkuun irkkuelokuva Once on aidon musiikin tekemisen ylistys ja samalla hyvä ihmissuhde-elokuva. Meitä oli paikalla äiti, 48, ja kaksi tytärtä, 21 ja 19, ja kaikki viihdyimme. Tyttärillä tosin on ihan oikeaakin sivistystä aiheesta "olen soittanut instrumenttia musiikkiopistossa pienen ikäni".

Myönnetään nyt samalla, että Lahdessa vajaan vuoden toiminut samaisen elokuvalevittämön megatehdas Kuvapalatsi on ollut positiivinen yllätys myös pienten massojen elokuvien näyttäjänä: olen nähnyt palatsissa sekä Julian Shnabelin Lou Reed -filmin Berlin että Martin Scorsesen Rolling Stones -elokuvan Shine a Light. (Kaikki mainitut rainat on muuten filmattu 2006 - hieno musiikkielokuvavuosi siis!) Näytöksissä on ollut minun ja seuralaisteni lisäksi keskimäärin neljä ihmistä, mikä ei varmaan ole ihan kannattava määrä teatterille. Ehkä siitä on jotain hyötyä, että megakeskuksissa on myös niitä pikkusaleja, jotka voivat näyttää jotain kummallista massahittien rinnalla.

Vaan miksi, miksi Todd Haynesin Bob Dylan -leffa I'm not there ei koskaan tullut Lahteen? Epäreilua pistää minut katsomaan se DVD:ltä, kun kumminkin kuulun aktiivisiin elokuvateatterien kannattajiin.

Ja vielä toinenkin rutina. On hienoa, että elokuvateatterissa on kesäkuumalla ilmastointi. Niin kylmä siellä ei kuitenkaan saisi olla, että polvipituisessa hameessa ja sandaaleissa saliin eksyneen katsojan jalat ovat puolentoista tunnin kuluttua ihan jäässä. Onneksi olin laittanut pellavajakun t-paidan päälle, muuten olisi pitänyt lähteä kesken pois lääkitsemään kipeää kurkkua.

Ei kommentteja: