sunnuntaina, elokuuta 09, 2009

Kirja-arvio: Valeikkunasta näkee toisin

Leena Krohnin Valeikkuna alkaa tarkalla kuvauksella kerrostalon makuuhuoneeseen rakennetusta kelluntatankista ja sen yläpuolelle maalatusta taidokkaasta valeikkunasta. Tekniset ja taiteelliset yksityiskohdat ovat uskottavia.


Kuvailija, kirjan päähenkilö, on entinen filosofian opiskelija, joka on tullut riippuvaiseksi kellumisesta ja aikoo myös hyötyä olotilastaan.


Hän perustaa tankkinsa äärelle vastaanoton mainostamalla ”kelluva filosofi vastaa edullisesti sekä pinnallisiin että perimmäisiin kysymyksiin.”


Alle seitsemässä sivussa lukija on jäänyt koukkuun tarinaan, jota ei oikeastaan vielä ole. Lukijan ajatukset sen sijaan ovat jo hurjassa myllerryksessä samalla kun hän näkee valeikkunan läpi loistavat kuvat.


Ehkä samassa tahdissa kuin filosofin, joka kertoo luopuneensa suorittamisesta ja saaneensa tilalle tankissa kirkastuvia ajatuksia. Onko miehestä kuitenkaan neuvojaksi, kun tankin laidalla alkaa käydä asiakkaita ja muita pistäytyjiä?


Filosofin ajatukset lähtevät keskusteluissa lentoon, mutta avun ja viisauden kysyjät saavat lähteä entistä enemmän ymmällään, ärtyneinä ja hämmentyneinä. Kun tilanne käy hankalaksi, kelluja nukahtaa.


Altaan reunalla tyylikäs myyntiedustaja tarjoaa kuvastoa, jonka tuhansissa ja tuhansissa kuvissa esiintyvät filosofin geenikartan mahdollistamat lapset. Hänen ainoa oikea tyttärensä itkee tuskaisena osaansa Ihmistarhan osana, täynnä implantteja ja sensoreita, jotka tallentavat hänen jokaisen askeleensa maailmassa.


Luku luvulta filosofi joutuu vastakkain sellaisten ilmiöiden kanssa, jotka muistuttavat kovasti lukijaa ympäröivää todellisuutta. Lopulta myös pelätyn Harppi-liigan päällikkö Metamaatti yrittää värvätä filosofin mukaan ihmispuhdistusta toteuttavaan projektiin.


Krohn on päähenkilöään aidompi filosofi, joka nykypäivän ilmiöiden ohella tuntee myös kulttuuriperintömme hyvin. Hänen absurdi maailmansa ei ole välttämättä näkyväistä oudompi. Hän kirjoittaa vakavista asioista näennäisen kevyesti sellaisen tarinankertojan otteella, joka ei koskaan kerro ihan kaikkea.


Loputtomiin filosofi ei tietenkään voin kelluntaansa jatkaa, siitä pitää limainen ja märkä todellisuus huolen. Loppuratkaisu on joko huomattavan synkkä tai vapauttava.


Erinomainen kirja herättämään ajatuksia ihan missä tahansa, vaikkapa lomalla riippukeinussa kelluen!


Ina Ruokolainen



Leena Krohn: Valeikkuna. 156 s. Teos, 2009.


Kirja-arvio on julkaistu 9.8.2009 Etelä-Suomen Sanomissa.

Kesän paras tapahtuma

Menossa on Suomen kesä- tapahtumien super- viikoloppu, viimeinen niistä. Koulujen alkaminen hiljentää taas tämän maan, vaikka toivon kesää olevan jäljellä - pääsenhän vasta tänään lomalle. En siis ole vielä ehtinyt osallistumaan oikein mihinkään tapahtumiin. Onneksi yksi tuli aivan nurkille: veteraanien yleisurheilun MM-kisat.

Kisat näkyivät täällä Lahdessa pari viikkoa kiitettävästi niin katukuvassa kuin suorituspaikoillakin. Seurasin stadionilla kilpailuja kahtena päivänä miehen seurassa, ja homma oli oikein viihdyttävän leppoisaa. (Mies kävi muutaman kerran paikalla yksinkin, kun minä jäin jatkamaan töitäni.) Kerrottakoon, että mies on yleisurheilun asiantunteva superseuraaja ja on paitsi itse urheillut, myös istunut usein katsomossa, mistä syystä sain välillä hyviä vinkkejä seuraamiseeni. Minä taas olen tainnut olla oikein maksavana katsojana vain kerran Kalevan kisoissa ja korkeintaan jonkun muun kerran jossain Eliittikisojen kaltaisessa tapahtumassa. Omat kokemukset yleisurheilukentältä 35-42 vuoden takaa koulusta ovat pelkästään ikäviä. Mutta nyt siis viihdyin erinomaisesti. Miksi?

No, ensinnäkin hyvä henki välittyi katsomoon asti. Kyllä veteraaniurheilijoissakin (nuorimmat vain 35 vuotta täyttäneitä) toki on tiukkoja kilpaurheilijoita, joille huippusuoritukset ja voitto ovat tärkeitä. Mutta jostain syystä se irvistävä suorittaminen unohtui aina heti maalissa tai muuten kisan ratkettua. Taputtelut ja halailut vaikuttivat ihan aidoilta kannustuksilta kilpaveikkojen ja -siskojen kesken. Ja mitä vanhempiin ikäluokkiin mentiin, sitä hauskempi tietysti oli seurata puhdasta liikunnan iloa ja välillä pelottavaltakin tuntuvia itsensä ylittäjiä. Ei ihme, että yli 100-vuotiaasta Alfred Prockshista tuli kisojen julkkis.

Lahtelaisena pidin myös siitä, miten urheilijat ja kisat yleensä toivat eloa katukuvaan. Kansallisuuksia ja kieliä oli kymmeniä, ikähaitari laaja. Porukka näytti iloiselta ja hyväkuntoiselta, ihan toiselta kuin liian monien suurtapahtumien enimmäkseen sotkeva ja örveltävä festarimassa. Moni urheilija puolisoineen ja perheineen viihtyi turistina koko pariviikkoisen kisatapahtuman ajan, kulki kaupungilla katsomassa nähtävyyksiä, istui ravintoloissa ja kävi ostoksilla, järviristeilyillä ja kulttuuritapahtumissa. Paikallisen median haastatteluissa useampikin ulkomaalaisurheilija kertoi ottaneensa kaiken irti urheilulomastaan, osa kävi tietenkin myös kauempana Suomessa. Tällaisia hyvin käyttäytyviä ja myös rahaa tuovia turisteja varmaan ottaisi vastaan moni muukin paikkakunta. Ja olihan se hienoa, että myös sää suosi, eilisellä maratonilla taisi olla jopa vähän turhan kuuma.