sunnuntaina, marraskuuta 22, 2009

Kirja-arvio: Pienkirjailija kirjoittaa kuten elää

Tänä vuonna olen lukenut kolme kirjaa, joissa suomalainen mieskirjailija kirjoittaa lukijan edessä aukeavaa kirjaa. Kerron tämän siksi, että Kalle Veirron Vilttiketjumies alkaa tiukasta vertailuasetelmasta kirjallisilla markkinoilla.

Päähenkilö, kirjailija Kalle Virtanen, on tuskastunut asemaansa, jota kuvaa hänen oma terminsä: pienkirjailija. Urheiluaiheisiin ja nuortenkirjoihin keskittyneen tekstintekijän saldo on jo 16 teosta, mutta suuri kuuluisuus tv-esiintymisineen ja Finlandia-ehdokkuuksineen puuttuu. Lukijoitakin saisi olla enemmän.

”Eikä yksikään kirjani ole myynyt enää edes tuhatta. Niitä ovat lukeneet pääsiassa alle 15-vuotiaat kirjastokortin haltijat.”

Kantakapakassa, kiekkovuoron jälkeen, pelikaverit keksivät ratkaisuksi markkinoinnin eli kunnon rummutuksen. Yhteisvoimin päätetään, että todellinen julkkis Jone Nikula saa seuraavilla Helsingin kirjamessuilla kunnian haastatella Virtasta päälavalla hänen läpimurtoromaanistaan ja ajankuvastaan Räntämaa.

Romaani on toki vielä kesken, mutta Virtanen uskoo projektiinsa täysillä. Hän on jäänyt virkavapaalle opettajan työstään, kirjoittaa kurinalaisesti liuskatavoitteensa täyteen lähes päivittäin ja odottaa takuuvarmoja apurahoja.

Elämä uravaimon Tarjamaijan ja neljän lapsen kanssakin on hyvin organisoitua, kunnes vaimo lähtee työmatkalle Moskovaan. Omat paineensa luo unelma salibandyn SM-karsinnoista. Pienkirjailija huomaa pian pyörittävänsä systeemiä, jossa tarvittaisiin bestselleristin tuloja ja Finlandia-palkintorumbassa karaistunutta psyykeä.

Kalle Virtanen ei ole Kalle Veirto, mutta kirjailija tuntee aiheensa riittävän hyvin. Hän kertoo, että haaveilun ja kaverillisen ryypiskelyn ohella kirjailijan on hyvä istahtaa koneen ääreen riittävän usein.

Kirjailijan pitää myös suoltaa hakemuksia mitä ihmeellisimpiin suuntiin ja kestää vastauskuorten pettymykset. Lisäksi hän tietää, että markkinointi on kustannusalalla syksyn puheenaihe numero yksi ja suostuu siksi kaikenkarvaisiin kirjamessuvirityksiin.

Pienkirjailijan paini osaamisen, jaksamisen, kehittymisen ja maineenkaipuun välillä voisi olla haudanvakava aihe. Veirto käsittelee sen virtasmaisella huumorilla, omia häpeänpaikkojaan salaamatta. Kun Räntämaa sulaa, Virtanen on sentään kirjoittanut nuortenkirjan ja maailman ensimmäisen taiteilijasählyromaanin.

Erityisen paljon pidän kirjailija Virtasen perhenäkemyksestä. Vaimon kanssa on työehtosopimus ja lapset hoidetaan, jopa kodin siivous kolmen vartin standardin mukaan. Myös sählyporukan muilla jäsenillä perhe ja arki ovat arvossa.

Näillä avuilla kirjailija Veirron Vilttiketjumies pärjää vähintään kelvollisesti tämän ja viime vuoden kirjallisessa seurassa, jossa Petri Tammisen kirjailija esiintyy Mitä onni on -teoksessa ja Kari Hotakaisen alan ammattilainen Ihmisen osassa. Vaikka se Hotakainen nyt onkin taas Finlandia-ehdokkaana.

Ina Ruokolainen

Kalle Veirto: Vilttiketjumies. 166 s. Karisto, 2009.

Arvio on julkaistu 22.11.2009 Etelä-Suomen Sanomissa

Kirja-arvio: Tarkkailua kaikilla aisteilla

”Lily oli tarkkaillut miestä kolme viikkoa.” Jo ensimmäinen virke kertoo, mikä on oleellista Siri Hustvedtin kolmannessa suomennetussa teoksessa Lumous: tarkkailu, katsominen ja monin tavoin näkeminen.


Yhdeksäntoistavuotias Lily Dahl on jäänyt amerikkalaisen pikkukaupungin kuppilaan tienaamaan rahaa yliopisto-opintoja varten. Kun Lilyn vanhemmat ovat lähteneet hoitamaan Kaliforniaan isän terveyttä, tilalle ovat astuneet baarin henkilökunta ja asiakkaat, poikaystävän virkaa hoiteleva poliisi Hank, näytelmäkerho ja naapuriasunnon iäkäs Mabel.


Kuppilassa kaunis Lily saa tottua monenlaisiin katseisiin. Useimmat sen yksinäisistä miehistä omat omituisine piirteineen harmittomia, mutta lapsuudenystävän Martinin tuijotus muuttuu piinalliseksi. Myös kylän juorukellot seuraavat nuoren naisen tekemisiä.

Tietoisena tarkkailusta Lily ottaa riskin ja viettelee vastapäisen hotellin ikkunasta näkyvän miehen. Hän on kolmikymppinen taidemaalari Edward Shapiro, joka tuo mukanaan New Yorkin, taiteen ja seikkailun.


Mies osoittautuu elävänä yhtä kiihottavaksi kuin ikkunakuvansa: lihan ja hengen yhdistelmäksi, jonka taide ja ajatukset innostavat Lilyä. Hän myös tuntuu arvostavan Lilyn näytelmäharrastusta, joka seurustelun ohessa muuttuu yhä vakavammaksi oman äänen etsinnäksi.


Ed maalaa kaupunkilaisten muotokuvia, joissa on mukana myös tarinaosuus, sarjakuva heidän tärkeistä elämänvaiheistaan. Yllättäen Ed näkee ja tuntee malleistaan paljon enemmän kuin kukaan paikallinen. Hän ottaa selvää myös Mabelin tarinasta, mikä ei ole Lilyltä onnistunut.


Lily etsii ulospääsyä sivustakatsojan ja kohteen roolistaan tekemällä matkoja ränsistyneille tiloille lapsuudenkotinsa lähistöllä. Näkemisen ohella hän haistaa töryn, tuntee kivun naarmuissaan, kuulee ja aavistaa hiiviskelijän. Kaikki aistit ovat käytössä ja välittävät lähes surrealistisen tunnelman, joka huipentuu traagiseen käänteeseen kahvilassa.


Jo 1996 kirjoitettu alkuteos on huomattavasti tiiviimpi kuin aiemmin suomennetut, mutta myöhemmin kirjoitetut Kaikki mitä rakastin ja Amerikkalainen elegia. Pintatasoltaan Lumous on jännityskertomuksen sisään naamioitu kasvutarina, jollaisia amerikkalaisiin pikkukaupunkeihin on sijoitettu tuhansia.


Kuitenkin Hustvedt on teosta kirjoittaessaan ollut jo hyvin taitava ja kulttuuriperinteen tunteva kirjailija. Lähes hirviömäiset kaupunkilaiset, tunkkainen hotellin aula ja kaupungin laidalta löytyvä luola voisivat yhtä hyvin olla symbolisia unikuvia kuin Lily Dahlin todella kohtaamia ilmiöitä. Jokaisella meistä on painajaisunemme ja maahan kaivetut luurankomme.


Erityisen vahva Hustvedt on jälleen kerran kuvatessaan taiteen voimaa. Ed löytää oman tyylinsä kuunnellessaan ihmisten tarinoita ja maalatessaan niitä oopperamusiikin pauhussa. Lily kysyy ensimmäisissä näytelmäharjoituksissa, mikä hänen oma äänensä on. Tapahtumien jälkeen hän tietää, että se löytyy.


Ina Ruokolainen


Siri Hustvedt: Lumous. Suomentanut Kristiina Rikman. 263 s. Otava 2009.



Arvio on julkaistu 22.11.2009 Etelä-Suomen Sanomissa.


lauantaina, marraskuuta 14, 2009

Tarinan iloisenhaikeat peijaiset

Lisäys (15.11.) alla olevaan tekstiin: Kirjakauppa Tarinan lopettajaiset olivat juuri niin iloiset ja täynnä kulttuuriohjelmaa kuin saattoi toivoa.

Pystykuvassa Lahden kaupunki- kulttuuriseuran palkitsemat henkilöt, jotka siis saivat tunnustuksen kirjallisuuden edistämisestä kaupungissa: (vas.) Anja Kuhalampi, Lasse Kantola, Alli Kantola ja Tuulikki Norrlin sekä poissaolevana Tuija Kakko.

(Alkuperäinen teksti 14.11.:) Kohta on aika lähteä sanomaan hyvästit kahden viime vuoden kantapaikalleni, Kirjakauppa Tarinalle. Ei auttanut, vaikka taustalla oli hienoa kulttuuritahtoa ja aika läheltä katsottuna myös hurjan paljon työtä. Pelkillä kirjojen myynnillä - ketjujen ulkopuolella - ei ilmeisesti todellakaan voi harrastaa kannattavaa liiketoimintaa. Tänään ovet sulkeutuvat kello 15 loppuunmyynnin jälkeen.

Mutta tuhannet kiitokset Tuulikki Norrlinille, jonka kaupassa ja järjestämissä tilaisuuksissa on ollut monta kertaa niin mukavaa, ettei kotiin olisi halunnut lähteä ollenkaan. Ja siitä, että on tullut tartuttua moneen sellaiseen kirjaan, johon ei ilman suositteluja ja selailuja olisi tutustunut.

Ja vielä onnittelu siitä, että kauppias on yksi Lahden kaupunkikulttuuriseuran tämän vuoden palkittavista, jotka saavat tunnustuksen edistettyään tasokasta keskustelua kirjallisuudesta sekä yhteisöllistä luovaa henkeä Lahdessa.