Valaan pyrstö tekee journalistin onnelliseksi

Toissapäivänä söin elämäni ensimmäistä – ja toivottavasti viimeistä – kertaa valaan lihaa. Pari tuntia sen jälkeen sain ihailla ryhävalaiden tanssia Nuukin edustalla, johon olimme palaamassa Kapisillitin kalastajakylästä. Jälkimmäinen kokemus oli henkeäsalpaava. 

Kun näin viimeisen pyrstön heilahduksen, olin viettänyt yhteensä toista vuorokautta veneessä ja kalastajakylän pienessä kylätalossa kuunnellen Grönlannin kalastus- ja pyyntiorganisaatioiden kattojärjestön toimitusjohtajan Alfred ER Jakobsenin tarinoita ja faktaa kalastajien ja pyytäjien elämästä. (Kalaallit Nunaanni Aalisartut Piniartullu Kattuffiat / Sammenslutningen af Fiskere og Fangere i Grønland).

Jakobsen oli hyvää seuraa esitellessään hylkeen- ja jääkarhunnahasta tehtyjä ”maailman parhaita” rukkasiaan ja laulaessaan grönlanninkielisiä sävelmiä. Poliittisesti kokenut entinen ministeri esitteli myös hyvin vakuuttavasti lukuja siitä, miten paljon vähemmän tuloja grönlantilaiset kalastajat saavat saaliistaan kuin kanadalaiset tai EU-maiden kollegat.

Viisaasti Jakobsen säästi valaskeskustelun paluumatkalle veneeseen, jolloin eväslaatikoista paljastui lajitelmat erilaisia Grönlannin kaloja ja lihoja. Savustetut valaansiivut makasivat lihalaatikossa poron, myskihärän ja lammasmakkaran välissä. Kaikki muut paitsi lampaat ovat Grönlannissa vapaana luonnossa liikkuvia ja metsästettäviä eläimiä, myös porot. 

Jokainen liha maistui niitä syöneiden suussa ensiluokkaiselta, tuoreelta ja vahvalta. Minä maistoin vain pienen palan valasta enkä erityisemmin pitänyt sen voimakkaasta jälkiaromista. Voin kuitenkin ymmärtää sen olevan suurta herkkua siihen tottuneiden grönlantilaisten suussa. Vielä paremmin ymmärrän sitä, että isosta eläimestä on kerralla saatu arvokasta ravintoa ja materiaalia suurelle määrälle arktisissa oloissa eläviä ihmisiä.

Jos minun pitäisi tuon retken jälkeen kirjoittaa kriittinen artikkeli grönlantilaisten oikeudesta pyytää valaita, olisin pulassa. Selvyyden vuoksi sanottakoon, että olen edelleen jyrkästi valaanpyyntiä vastaan.  

Erityisen huonosti hyväksyn sitä, että japanilaisten, islantilaisten ja norjalaisten ravintolaherkuttelu naamioidaan tutkimustarkoituksissa tehdyksi pyynniksi.  Voisin myös kuvitella, että valaiden katseluretket tuottaisivat vähintään yhtä paljon rahaa kuin valaanlihasta, -rasvasta ja muista ruhonosista saatavat tuotteet. 

Vaan enpä enää tiedä, kun katselen ympärilleni Nuukin matkamuistomyymälöissä. Moni meistä matkailijoista ostaa silmää räpäyttämättä valaanluisen veistoksen tai pienen korun. Ja miksi ei ostaisi, kun samalla saa vuosisataiseen käsityötaitoon perustuvaa taidetta. 

Alfred ER Jakobsen muistuttikin, että Grönlanti on ainoa maa, jolle on kansainvälisessä valaskomissiossa myönnetty pyyntioikeudet kulttuurisista syistä. Valaita on aina ollut Grönlannin vesillä, ja aina niistä on haettu lisätienestiä. 

Kapisillitin kalastajakylässä sain pienen aavistuksen siitä, miten rankoissa oloissa meren ja jään välissä eletään. Aurinkoisen lauantain jälkeen koitti tuulinen ja sateinen sunnuntai, jolloin vuoristoisen kylän polut muuttuivat liejuksi ja merelle lähteminen oli jo vähän vaikeaa pienehköillä moottorialuksilla. Ja nyt on kuitenkin vasta syyskuu.

Ryhmällämme oli kuitenkin kokenut miehistö, joka veneessä nautitun lounaan jälkeen tarjosi meille vielä sen paremman valaselämyksen. Kun tulimme vuonolta lähemmäksi Nuukia ja merta, miehet alkoivat osoitella horisonttiin. Ensin näkyi suihkuja ja vähitellen me turistitkin aloimme erottaa liikettä kovan aallokon seassa. Muutama musta selkä, sitten palkinto: yksi komea pyrstö, vähän ajan kuluttua kahden valaan hidas sukellus syvyyteen.

Grönlantilaiset kalastajaoppaamme näyttivät itsekin hyvin tyytyväisiltä, kun me kymmenen journalistia kiljuimme melkein yhteen ääneen onnesta. Oppaillemme on turha opettaa yhteiseloa valaiden kanssa, mutta toivottavasti heistä yhä useampi haluaa jatkossa tarjota eläviä valaselämyksiä.

Århusista alkanut pohjoismaisten journalistien täydennyskoulutuksemme on edennyt Grönlantiin.