tiistaina, marraskuuta 20, 2012

Suksi on designesine



Kilpasuksia voi muotoilultaan verrata F1-autoihin, joiden testialue ovat arvokisat ja varikko huoltoalue. Ominaisuudet, muoto ja ulkoasu tähtäävät käyttäjä- kokemukseen, jonka ansiosta hiihtäjä pärjää hiukan paremmin kuin muut kilpailijat.


Lahden hiihtomuseon Suomen suksi – suksisepästä teolliseen muotoilijaan -näyttely ja -kirja lähestyvät suksimuotoilua muotoilupääkaupunkivuoden hengessä monelta kannalta. Kiinnostavimpia ovat teollisen muotoilun osuudet, joissa avataan nykysuksen kehitystä. 

Formulavertauksen takana on muotoilun kehitysjohtaja Riikka Salokannel, jonka menneisyyteen kuuluvat vuodet Suomen ensimmäisenä naisampumahiihtäjänä. 

1980-luvulla hän opiskeli Lahden Muotoiluinstituutissa ja pääsi opiskelutovereiden suunnittelemien luisteluhiihtosuksien prototyypin testaajaksi. Liian lyhyt suksipari ei täyttäisi FIS:in vaatimuksia eikä muutenkaan kelpaisi nykyhiihtäjälle, mutta on toki hieno näyttelyesine.

– Muoto on liiankin kapea ja virtaviivainen, grafiikka taas hyvin staattista, Salokannel nauraa.

Näyttelyyn ja kirjaan haastatellulla graafikko Antti Peltosella on myös vankka käytännön kosketus suksimuotoiluun. Peltosen suksisuvun kolmannen polven edustaja on suunnitellut tehtaan suksien grafiikat 2000-luvun alusta asti. Kilpa- ja harrastesukset huokuvat aivan eri maailmaa.

– Kilpasuksissa haetaan äärimmäistä vauhdikkuutta ja räväkkyyttä. Tallihiihtäjille grafiikoilla ei juuri ole merkitystä, mutta Peltoselle ne ovat ilmainen mainospaikka, kun hiihtäjä on suksien kanssa palkintopallilla.

Korkeatasoisen suksidesignin edustajana kirjaan on haastateltu myös teollista muotoilijaa Hannu Kähöstä, joka samalla muistelee edesmenneen työtoverinsa Pasi Järvisen uraauurtavaa työtä Peltoselle ja Excelille suunnitelleessa Creadesignissa.

Näyttely ja kirja käyvät läpi tärkeimmät nykymuotoisen suksen vaiheet 1800-luvun lopun puusuksesta uusimpiin materiaaleihin. Esillä on myös Ylösen suksitehdas esimerkkinä yhä puuhun uskovasta valmistajasta.

Antti Peltosen taittama kirja näyttää hyvältä, mutta selästä aukeava liimasidos ei ole kunniaksi muotoilupääkaupunkivuoden julkaisulle. Hiihtomuseon tutkijoiden kiinnostavien tekstien kielikin olisi monin paikoin kaivannut viilausta.


Ina Ruokolainen

Suomen suksi - suksisepästä teolliseen muotoilijaan -näyttely avoinna Lahden hiihtomuseossa vuoden 2013 loppuun asti. Näyttelykirja 19 euroa.

Teksti on aiemmin julkaistu Hiihto-lehdessä 4/2012.

tiistaina, lokakuuta 30, 2012

Mitä veli muistaa siskonsa murhasta?



Sisareni, rakkaani -teoksen kannessa pieni tyttö istuu puettuna kauniiseen mekkoon, huulipuna ja peili kädessään. Hempeiden kansien sisältö ei ole yhtä kaunis.

Yhdysvaltalainen Joyce Carol Oates ei kirjoita lohdullisista teemoista. Edellinen suomennettu teos Kosto: Rakkaustarina oli nimestään huolimatta syväluotaus raiskaukseen seurauksineen.

Sisareni, rakkaani käsittelee kuusivuotiaan taitoluistelijatytön, Bliss Rampiken, murhaa. Tarinalla on todellinen esikuva, jonka henkilöistä ja yksityiskohdista kirjailija sanoutuu irti. 

Näkökulma on isoveljen, Skylerin, joka kymmenen vuotta myöhemmin yrittää jäljittää selvittämättömän murhan syitä, tekijää ja omia muistikuviaan kirjoittamalla kirjaa. 

Skyler on koulupudokas ja neurologisista häiriöistä kärsivä narkkari. Hän oli sisarensa murhayönä yhdeksänvuotias ja muistaa vain syyllisyyden, koska ei jaksanut mennä lohduttamaan pelokasta siskoaan. Mutta onko hän syyllinen vielä pahempaan?

Perheen äiti Betsey on kunnianhimoinen sillä tavalla kuin olemme tottuneet näkemään kotirouvan amerikkalaisissa sarjoissa. Naisyhdistyksiin pääsee, jos valuutaksi on tarjota menestyvä mies tai ihmelapsi. 

Urheilullinen ja menestyvä liikemies Bix Rampike odottaa pojastaan kaltaistaan atleettia, mutta vastahakoisissa voimisteluharjoituksissa Skyler putoaa renkailta ja murtaa reitensä kahdesta kohdasta. Hän leimautuu isän silmissä ikiajoiksi rammaksi ja muuttuu jo lapsena lääkeriippuvaiseksi.

Pikkusisko sen sijaan on kuin syntynyt jäälle. Nelivuotiaana hän voittaa ensimmäiset kilpailunsa ja on lähes voittamaton aina murhayöhön asti. Häntä tarkkailee tunnettu pedofiili ja tietysti myös media, joka ei väsy koskaan palaamaan pikku tähden murhaan.

Kirja on samalla kertaa koukuttava ja raskas. Teksti on täynnä alaviitteitä, takaumia, Skylerin tajunnanvirtaa ja uustulkintoja. yli 700 sivua olisi pitkä aika odottaa ratkaisua tai edes sovitusta, jos Oates ei kirjoittaisi mestarillisesti.

Erityiskiitos suomentajalle Kaijamari Sivillille Bix Rampiken viljelemistä ”sivistyssanoista”, joiden hienovaraisten käännösten uskon tekevän kunniaa alkukielen moukkamaisille väännöksille.

Ina Ruokolainen


Joyce Carol Oates
Sisareni, rakkaani
Suom. Kaijamari Sivill
Otava 2012, 727 s.

Kirja-arvio on julkaistu 29.10.2012 Etelä-Suomen Sanomissa (ei verkossa).
 

tiistaina, lokakuuta 16, 2012

Kohtauksia ilman käsikirjoitusta



Katri Lipsonin romaani Jäätelökauppias alkaa elokuvan kuvauksilla, joissa näyttelijät eivät tiedä mitään tulevista tapahtumista. Samanlainen hämmentynyt olo on kirjan lukijalla aivan viimeiseen sivuun asti.

Hämmennys ei estä lukemasta intensiivistä tekstiä tai kokemasta sen tehoa voimakkaasti. Lipson on taitava kirjoittaja, mistä tunnustuksena hän sai Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon 2008 esikoisromaanistaan Kosmonautti.

Jo Kosmonautissa teho syntyi monista rivinväleistä ja päähenkilön kuvauksesta moniäänisestä päähenkilön kuvauksista. Surumielinen ja pakahduttava kertomus oli kuitenkin selkeärajainen kokonaisuus.

Jäätelökauppias ei ole yksi tarina vaan monta näkökulmaa muun muassa siihen, miten ihmiskohtaloita voi väärentää. Roolileikki on lattea määritelmä näille todellisessa historiassa, kuvitelmissa ja mielen eri lokeroissa tapahtuville asioille.

Aluksi kirjassa filmataan elokuvaa, joka sijoittuu Tšekkoslovakian Määriin. On nainen ja ohjaaja ja avioparia esittävät näyttelijät. Pari pakenee painavan matkalaukun kanssa Olomoucin kylään.

Ankea arki, pelko ja halu vuorottelevat. Koskaan ei selviä, mitä parille lopulta tapahtuu tai kuka oli tekstissä mainittu juutalainen jäätelökauppias.   

Romaanin toisessa osassa leikataan 1960-luvun Prahaan, josta Jan-niminen nuori mies pakenee Ruotsiin. Vapaudessa ja hyvinvoinnissa häntä odottaa dominoiva ja hyväksikäyttävä Kerstin, jolle kommunismista paennut rakastaja on komea näyttelyesine.

Ja lopulta tarina palaa vielä 1980-luvun Tšekkoslovakiaan, jonne tšekki-isän ja ruotsalaisen äidin tytär Gunilla matkustaa interraililla. Vanhemmilta hävinnyt tyttö asettuu Olomouciin alivuokralaishuoneeseen, jossa on aiemmin asunut Milena-niminen nuori nainen. Hän alkaa eläytyä Milenan osaan surullisin seurauksin.

Lukija haluaa rakentaa Jäätelökauppiaasta sukupolvitarinan, vaikka varmuutta romaanin osien ihmisten yhteyksistä ei ole. Politiikka ja kirjalliset viitteet ankkuroivat tarinan tuntemaamme historiaan, kun ihmisten identiteetit karkaavat.

Jäätelökauppias vaatii lukijalta paljon, mielestäni liikaa. Emme lopulta saa tietää, keitä nämä ihmiset ovat, mutta vaikea heitä on unohtaa. Vastalahjaksi saamme huikean hienoja kohtauksia, joissa ihmiselämä on paljaimmillaan. 

Ina Ruokolainen


Katri Lipson
Jäätelökauppias
Tammi 2012, 293 s.

Arvostelu on julkaistu Savon Sanomissa.
 

perjantaina, syyskuuta 14, 2012

Tylsä veijariromaani Espanjan kohtalon keväästä



Eduardo Mendozan teokseen Kissatappelu. Madrid 1936 tarttuu suurin odotuksin. Teos sai ilmestymisajankohtanaan 2010 Planeta-palkinnon, joka myönnetään espanjankieliselle kirjallisuudelle. Paksu lukuromaani sijoittuu Madridin kevättalveen 1936, aivan Espanjan sisällissodan kynnykselle.

Lieveteksti lupaa seikkailua, juonittelua ja salaisuuksia, ja niitä lukija myös saa. Seikkailijan roolissa on englantilainen taidehistorioitsija Anthony Whitelands, joka saapuu Madridiin arvioimaan Igualadan herttuan taidekokoelmaa.

Whitelands osaa espanjaa lähes täydellisesti ja tuntee Madridin ja etenkin Pradon taidemuseon hyvin. Hän on erikoistunut Espanjan hovielämää kuvanneen Velásquezin maalauksiin.

Romaanin kannalta on kiinnostavaa tuoda siihen ulkopuolinen, joka tahtomattaan joutuu konfliktiin ympäristönsä kanssa. Anthonyn hahmolla on kuitenkin uskottavuusongelma: hän on yhtä aikaa Espanjan kulttuurin tuntija ja hölmö muukalainen.

Teoksia arvioidessaan Anthony törmää asioihin, jotka ovat hänelle uppo-outoja. Sisällissodan uhka on ilmassa, politiikasta puhutaan vain luotetussa seurassa. Herttuan luona kokoontuvat niin falangistit kuin sotilaatkin, kuten muuan Francisco Franco.

Anthony huomaa, että taideteokset ovat vain sivujuonne jossain isommassa kuviossa. Hän uskottelee pysyvänsä Espanjan politiikan ulkopuolella, mutta ihastus herttuan tyttäreen, tieteellinen kunnianhimo ja uteliaisuus voittavat.

Hän jättää passinsa ja rahansa muukalaiselle mennessään bordelliin ja tunkee Madridin yössä kiellettyihin poliittisiin kokouksiin ja puutarhoihin. Englantilaisen perässä ovat pian Espanjan poliisi, brittidiplomaatit ja Neuvostoliiton lähettämä tappaja.

Vauhti on melkoinen. Jossain pimeällä kujalla lukija tajuaa, ettei kirjailijan ole edes tarkoitus syventää ihmiskuvia tai tapahtumien taustoja.

Eduardo Mendoza on kirjoittanut historiallisia romaaneja ja hulluttelevia salapoliisiromaaneja. Kissatappelu on kummallinen hybridi, josta ei synny edes terävää veijariromaania. Aihe on kutkuttava, tulos hampaaton.

Ina Ruokolainen


Eduardo Mendoza
Kissatappelu. Madrid 1936
Suom. Matti Brotherus
Tammi 2012, 470 s.
  
Kirja-arvio on julkaistu Keskisuomalaisessa.

maanantaina, elokuuta 06, 2012

Sota-ajan rakkaus melkein tuhoaa


Paula Havasteen Kaksi rakkautta (2010) tutustutti lukijan Annaan, joka rakastuu ja perustaa perheen 1930-luvulla juuri ennen sotavuosia. Kun Voitto-puoliso joutuu rintamalle, Anna jää liian nuorena ilman läheisyyttä ja ajautuu kiellettyyn suhteeseen.

Yhden toivon tie on itsenäinen jatko-osa, jossa toiseen pääosaan nousee Annan pikkusisko Oili. Sairaanhoitaja-Oili työskentelee Kemissä saksalaisten silmäsairaalassa, jossa hänellä on romanssi komean upseerin, Horstin, kanssa.

Romantiikka ja läheiset ihmissuhteet ovat tärkeässä osassa molemmissa teoksissa, mutta kakkososa perustelee ne paremmin. Ensimmäisen kohdalla mietin vielä, haluaako Havaste kirjoittaa todellista ajankuvaa vai romanttista sotaviihdettä.

Jo Yhden toivon tien aloitus on vahva. Upeista hiuksistaan kynitty ja pahoinpidelty Oili taistelee hengestään jäisessä vedessä. Sotahistoriaa edes vähän tunteva lukija osaa aavistaa, että kohtaus kuvaa Lapin sodan paniikkia, jossa saksalaissotilaiden kanssa suhteissa olleet naiset ovat muuttuneet hylkiöiksi.

Prologista hypätään vielä aikaan, jolloin Oili elää Kemissä Berliinin aikaa, saksalaismieliset voiton silmälasit päässään. Työvuoroissaan hän hoitaa vakavasti haavoittuneita ja usein sokeutuneita nuoria miehiä, mutta ei ymmärrä tai halua uskoa näiden kauhukokemuksia rintamalta.

Huono kielitaito ei haittaa juhlissa, joissa upseerit tanssittavat ja opettavat valkoessuisia kaunottaria ampumaan. Annalle Oili kirjoittaa kirjeitä avioliittohaaveistaan, muille sukulaisille innostuneita kuvauksia sairaalatyöstä.

Oman työlään arkensa keskellä Anna huolestuu pikkusiskon sinisilmäisyydestä mutta myös ymmärtää haaveilua. Hän rakentaa nyt arkisempaa Suomea opiskelun, lastensa ja ostamansa lehmän avulla.

Sisarusten rinnakkaisten vaiheiden avulla Havaste saa tekstiin jännitteitä, joita edelliseen teokseen kaipasin enemmän. Itsenäinen Anna joutuu äidinroolissaan hyväksymään miehensä petoksen ja ottamaan tämän takaisin sodan loputtua.

Erityisen hurja on kuvaus Oilin epätoivoisesta vaelluksesta Kemistä Tornioon ja Rovaniemelle saksalaisen Horstinsa perässä. Omien ja vieraiden raiskaama Lappi ei kohtele hyvin sinne eksynyttä yksinäistä naista.

Havasteen kirjoittama sotafiktio edustaa sitä uutta kirjallisuutta, jossa rintaman ja kotijoukkojen päähenkilöissä on sankareiden ja konnien sijasta pääosin tavallisia ihmisiä. Naiset ja lapset raatavat maassa, jossa huhut kulkevat usein nopeammin kuin paikkansapitävät uutiset.

Havaste on selvästi tehnyt taustatöitä ja kertoo sisarusten kautta paljon muustakin yhteiskunnasta: töistä maalla, pahanhajuisista busseista, niukoista ostoksista ja jopa yliopisto-opinnoista ja bordelleista.

Niskavuorelaiseksi voimanaiseksi kasvavalla Annalla on varmasti monta esikuvaa, mutten ihan aina pääse hänen nahkoihinsa. Jostain syystä on helpompi eläytyä Oilin vaellukseen, jota pohjoissuomalaistaustainen Havaste kuvaa koskettavasti etenkin lappilaisessa ympäristössä.

Teoksen lopussa Oilin toipuminen jää sopivasti kesken, mikä enteilee jo uutta kirjaa jälleenrakennuksen ajasta. 

Ina Ruokolainen

Paula Havaste
Yhden toivon tie
Gummerus 2012, 446 s.

Arvostelu on julkaistu Keskisuomalaisessa

torstaina, elokuuta 02, 2012

Vielä kahdeksan iltaa aikaa lukea

Ulysses-urakkani on kestänyt nyt jo yli kuukauden ja olen noin sivulla 400. Nautin tekstistä edelleen, mutta kesäohjelmani taitaa olla liian täysi. Pääsen kirjan ääreen yleensä vasta illalla sängyssä, jolloin olen liian väsynyt lukemaan kokonaista lukua. Pätkissä intensiteetti katoaa.

Jatkan kuitenkin niin pitkään, kuin laina-aikaa riittää. Sain Ulysseksen uuden käännöksen lainaksi Lahden kaupunginkirjastosta ruhtinaallisella kuuden viikon laina-ajalla. Kirja on palautettava 10.8., sillä jonossa on jo muitakin.

Kirjan kääntäjä Leevi Lehto sanoi jossain haastattelussa, että teosta voi myös vain selailla ja maistella sieltä täältä. Olen huomannut tekeväni juuri niin, vaikka periaatteessa luenkin tekstiä alusta loppuun. Jos olen nukahtanut edellisenä iltana kesken sanan, seuraavana päivänä aloituskohta voi tuntua ihan tuntemattomalta. En kuitenkaan palaa takaisin. Uusia kielellisiä ja kulttuurisia seikkailuja riittää myös edessä päin. Pidän myös edelleen alaviitteistä, vaikka luenkin niistä yhä harvemman.

tiistaina, heinäkuuta 17, 2012

Lähikirjastot ovat tasa-arvon perusta

Lähetin äsken hakemuksen jäsenyydestä Lähikirjastojen puolesta -yhdistykseen. Yhdistyshän perustettiin kesän alussa täällä kotikaupungissani Lahdessa, joka on ehdottanut lähikirjastojen muuttamista palvelupisteiksi eli käytännössä toimivien pisteiden lopettamista. Lopetusuhka on päällä monella muullakin paikkakunnalla Suomessa, mikä lopulta on saanut ison joukon kirjallisuuden ystäviä ja ammattilaisia puolustamaan suomalaisen sivistyksen yhtä perustaa, kirjastolaitosta.

Ryhdyin miettimään, miten itse olen käyttänyt ja käytän kirjastoa. Aivan lapsena asuin Lahden keskustassa kuten nykyäänkin, joten kirjasto oli lähellä. Mieleen lapsuudesta on jäänyt Mariankadun ja Hämeenkadun kulmassa sijainnut vanha puutalo, jossa minulla oli pääsy vain lastenkirjaston puolelle. Se oli sekä juhlavan tuntuinen että hyvin kotoisa paikka, josta muistan lähinnä hajun, portaat ja tiettyjä välähdyksiä kuvakirjojen kansista. Kotonammekin oli kirjoja, mutta kirjastossa niitä oli tietysti paljon enemmän. Vanhemmatkin varmasti kannustivat menemään kirjastoon, mutta muistan silti nimen omaan itsenäiset matkat jo ensimmäiseltä luokalta lähtien. Oleellista oli se, että asuin muutaman korttelin päässä tuosta silloisesta pääkirjastosta, ja se oli myös osa koulumatkaani.

Kun olimme muuttaneet Hollolaan 1970, kirjasto oli joko Lahdessa tai koulupaikkakunnalla eli Salpakankaalla. Molemmissa kävin, kun bussilla pääsin. Mieleen ovat jääneet etenkin Lahden silloisessa pääkirjastossa järjestetyt erilaiset tapahtumat, joihin menin myös äitini kanssa. Lahdesta hain myös oppikouluaikana lähdekirjat, kun piti ryhtyä kirjoittamaan esitelmiä. Tärkeimmäksi muodostui silti joskus 1970-luvulla aloittanut kirjastoauto, joka tuli muutaman sadan metrin päähän kotoamme kerran viikossa. Sieltä opin lainaamaan hyvin nopeasti aikuisten laatukirjallisuutta eli esimerkiksi Keltaisen kirjaston kirjoja. Kirjastoauton pysähdys ei ole kovin pitkä, mutta silti autossakin vietettiin aikaa ja tavattiin kavereita.

Aikuisena olen käyttänyt monenlaisia kirjastoja opiskelijana, ammattitietoa etsivänä kirjoittajana, kirjallisuuden harrastajana ja äitinä. Olen itsestään selvästi vienyt omat lapseni kirjastoon jo rattaissa istuvina kuuntelemaan satutunteja ja etsimään uudenlaista luettavaa. Lasten ensimmäiset vuodet kävimme erillisessä lastenkirjastossa, joka oli meille todellinen lähikirjasto, viereisessä talossa. Meilläkin oli kotona paljon kirjoja, mutta halusin näyttää tyttärille, mistä luettavaa ja lukukokemuksia löytää vielä enemmän.

Keskustassa asuvana netinkäyttäjänä olen niitä kansalaisia, joka pärjäisi varsin hyvin ilman lähikirjastoja. Tilaan usein teoksen netin kautta tai vähintään tsekkaan sen saatavuuden. Pääsen autolla ja pyörällä hakemaan sen vähän pidemmänkin matkan päästä. Mutta kyllä minäkin käytän kirjastoa myös tilana ja inspiraationa: istun lukusalissa lukemassa ammatillisesti tärkeitä tai muuten vain kiinnostavia lehtiä, harhailen hyllyjen välissä tekemässä löytöjä, käyn tietopalvelussa kysymässä neuvoa. Viimeksi viime viikolla huomasin palautettujen hyllyssä teoksen, jonka olin ajatellut lukevani jo vuosia sitten. Nyt sain Arne Nevanlinnan Marien mukaani ja ahmaisin sen saman tien.

Lähikirjastoissa käyvät ihmiset yhtä lailla monenlaisista syistä. Ne eivät ehkä täytä kaikkein vaativimman opiskelijan tarpeita, mutta lähes kaikki muut kyllä. Vaikka kirja- tai lehtivalikoima ei ole laaja, ammattitaitoinen henkilökunta osaa etsiä tarvitsijalle materiaalia ja tilata sitä muualta. Lähikirjastoissa on nykyään välttämättömät tietokoneet, on aina jokin nurkka lukemiselle ja tutkimiselle, usein myös lasten ja nuorison tai lukupiirien kokoontumisille. Sinne poikkeavat äidit, isät ja perhepäivähoitajat pikkulasten kanssa, pienet koululaiset pyörillä tai kävellen, kepin tai rollaattorin kanssa kävelevät ja ihan terveetkin, mutta autottomat ihmiset. Jopa teineistä osa viettää aikaa mieluummin kirjastossa kuin kauppakeskuksen aulassa.

Suomalaisessa kirjastolaitoksessa onkim parasta se, että sitä käyttävät melkein kaikki. Harva pitää itseään liian rikkaana käyttämään kunnallista kirjastoa, ja etenkin varattomille kirjasto on harvoja ilmaisia kulttuurielämyksiä. Jos ainoa kirjasto viedään kauas, se karsii automaattisesti pois heikoimmassa asemassa olevat käyttäjät: pienet lapset, huonosti liikkuvat vanhukset ja ne, joilla ei ole varaa maksaa kulkemisesta. Kannattaa miettiä, mitä muuta yhteiskunta samalla leikkaa, jos se siirtää läheltä kaukaksi nämä sivistyspalvelut.

sunnuntaina, heinäkuuta 08, 2012

Ulysses-odysseia

Tartuin sitten minäkin James Joycen Odysseuksen uuteen käännökseen, jonka Leevi Lehto on kääntänyt alkuperäisellä nimellä Ulysses. Olen lukenut myös Pentti Saarikosken 1964 julkaistun käännöksen ja nauttinut siitä suunnattomasti. Lukukokemus on noin vuodelta 1985, joten kovin paljon muuta kuin tunnelman en siitä muista. Se jäi mieleen, että kirjan piti antaa viedä, oli siis oltava aikaa lukea.

Olen tämän Ulysseksen kanssa nyt sivulla 137. En ole pystynyt lukemaan kirjaa tuntikausia kerrallaan, en siis antautumaan täysillä sen maailmaan. Olen pitänyt välillä päivien taukoja. Olen nukahtanut (suuri ja erittäin painava) kirja sylissäni sänkyyn. Ja silti teos vie mukanaan!

Leevi Lehdon käännösratkaisuista on ehditty kirjoittaa ja puhua jo paljon. Alaviitteitä on tosiaan paljon joka sivulla. Minua ne viehättävät, sillä aika moni asia tekstissä jäisi muuten epäselväksi. Aluksi luin niistä lähes jokaisen, tekstin edetessä yhä harvemman. Joku ymmärtämisen kannalta oleellinenkin alaviite on saattanut jäädä väliin, mutta en välitä. Kirjahan on aina myös lukijan tulkinta. On silti hienoa, että on mahdollisuus tarkistaa jokin ranskan- tai latinankielinen ilmaisu, katoliseen uskoon liittyvä symboli tai asema Dublinin kartalla juuri kyseisellä hetkellä.

Naista merkitsevä hen-pronomini häiritsee aluksi paljonkin, etenkin taivutettuna henet tai henelle. Jossain vaiheessa hyväksyin ja totuin. Se on kai tarkoituskin, että edelleen huomaan eron hänen ja henen välillä. Lehtohan perusteli ratkaisuaan sillä, että muuten osa Joycen kirjoittamasta kerta kaikkiaan jää ymmärtämättä.

Uskon, että selviän Ulysses-odysseiastani. Sain kirjan lainaksi Lahden kaupunginkirjastosta heti tuoreeltaan ja pelkäsin tietysti, että laina-aikaa suotaisiin uutuuskirjalle vain kaksi viikkoa. Onneksi sainkin kaksi viikkoa lisäaikaa, yhteensä siis kuusi, sillä kesälaina-ajat ovat nyt päällä. 

Näillä reunaehdoilla uskaltaa lukea välillä muutakin. Jo kokonsa puolesta Ulysses ei sovi matkalukemiseksi, joten otin perjantain ja lauantain kestäneelle Helsingin reissulleni mukaan Carol Shieldsin äskettäin julkaistun teoksen Ruohonvihreää. Olipa taas nautinnollista lukea luottokirjailijalta tarkkanäköinen perhekuvaus! Shieldsin kohdalla voi olla vain iloinen, että muutama vuosi sitten kuolleelta kirjailijalta on nyt ryhdytty kääntämään hänen ensimmäisiä teoksiaan. Ruohonvihreää on itsenäinen jatkoteos hänen ensimmäiselle romaanilleen Pikkuseikkoja.


keskiviikkona, kesäkuuta 27, 2012

Minustakin tuli elämäkertojen lukija

Joka kerta, kun nykyään tartun elämäkertakirjaan, muistan nuoruuden ihmettelyni. Oma elämä tuntui silloin niin ainutlaatuiselta, ettei olisi tullut mieleenkään lukea keidenkään kuuluisien ihmisten elämästä.

Toinen syy saattoi olla se, että 1970- ja 1980-luvulla oli vielä nykyistä vähemmän tarjolla kirjoja ikäisistäni ihmisistä. Nythän niitä on tarjolla omituisistakin hetken julkkiksista, mutta en minä heistä edelleenkään tahdo lukea. Poikkeuksen jo 1970-luvulla tekivät teokset John Lennonin kaltaisista, tarpeeksi ristiriitaisista idoleista. Mutta että olisin lukenut jostain historiallisesta tai nykyhallitsijasta tai -poliitikosta - se oli mahdoton ajatus. Ja taitaa olla edelleenkin.

Mutta luovat ihmiset, heistä luen nykyään mielelläni. Viimeksi olen lisännyt lukupäiväkirjaani peräti kolme luovan ihmisen henkilökuvaa, kaksi niistä (Armi Ratiaa koskevat) tosin työn puolesta. Mutta nekin luin  kiinnostuksella, koska ne olivat hyvin kirjoitettuja eivätkä kunnioittaneet liikaa kohdettaan.

Helena Ruuskan Marja-Liisa Vartion elämäkerta Kuin linnun kirkaisu oli sekä kaunokirjallinen nautinto että yksi avain Vartion teosten ymmärtämiseen. Erityisen iloinen olen siitä, että luin äskettäin myös Vartion Kaikki naiset näkevät unia -romaanin, joka oli jäänyt aiemmin väliin. Vuoropuhelu paikoitellen absurdin teoksen ja Vartion elämän välillä oli hyvin kiintoisa!

Kaipa se on niin, että oma elämänkokemus saa kiinnostumaan (oma)elämäkerroista yleisemminkin. Olenhan minä ollut perustamassa elämäkertakirjoittamiseen innostavaa verkkopalveluakin. Kunpa hieman useampi kirjoittaja löytäisi sinne pohtimaan omia kokemuksiaan hieman paneutuvammin kuin vaikkapa Facebookissa on mahdollista.

Ja tässä vielä ne kolme viimeksi lukemaani elämäkertaa: 
Helena Ruuska: Kuin linnun kirkaisu. Marja-Liisa Vartion elämäkerta
Tuula Saarikoski: Armi Ratia. Legenda jo eläessään
Marja-Leena Parkkinen - Ristomatti Ratia: Love Armi. Armi Ratian henkilökuva 

tiistaina, kesäkuuta 26, 2012

HBL aina vain vaikeuksissa jakelun kanssa

Tämän päivän Hufvudstadsbladet kirjoittaa työskentelevänsä jakeluongelmien kanssa. Samassa uutisessa kerrotaan, että ilman lehteä jääviä olisi satakunta. Jotenkin en usko lukua noin pieneksi sen perusteella, millaisia puhelinkeskusteluja olen käynyt kaksi kertaa viikon sisään paikallisen Esa Jakeluiden kanssa.

Yhtenä päivänä viime viikolla Lahteen ei ollut tullut yhtään lehteä. Ja tänään jakelupäivystys väitti, ettei meillä näy missään voimassa olevaa tilausta. Toisaalta ystävällinen palveluneuvoja totesi, ettei näy juuri kellään muullakaan, joten hän lähetti meille lehden paikkausjakeluna.

Satun tietämään, että meillä on voimassa oleva tilaus, sillä tartuin lehden tarjoukseen ennen vuodenvaihdetta ja maksoin koko vuoden ennalta ilman alv-korotusta. Tarjouksessa oli myös mahdollisuus tilata jopa kolme vuotta putkeen, mutta siihen en sentään halunnut näinä epävarmoina lehdenkustantamisen aikoina tarttua. Onneksi.

Toivon HBL:lle kaikkea hyvää, mutta kohta alkaa oma mitta olla täysi. Vuodenvaihteessa on viimeistään aika katsoa, mitä kestotilauksellemme tapahtuu.

keskiviikkona, kesäkuuta 13, 2012

Eikö HBL halua suomenkielisiä lukijoita?

Tilaan Hufvudstadsbladetia Lahteen eli suomenkieliselle paikkakunnalle. Vähintään kerran kuussa joudun soittamaan täkäläiseen Esa Jakelut -palveluun, kun lehti ei aamulla tule. Maakuntalehti Etelä-Suomen Sanomien kanssa samaan konserniin kuuluva jakelufirma kun jakaa täällä käsittääkseni kaikki muutkin aamulehdet.

Usein vika on varmasti ollut tässä päässä, mistä kielii jo lehdenjakajan virhe: tilalle on tarjottu monia muita tabloid-kokoisia lehtiä Itä-Hämeestä Kauppalehteen. Niin luulin olevan tänä aamunakin (Kauppalehti), mutta soitto jakelupäivystykseen kertoi toista.

Aina anteeksipyytävä ja oman pään virheet tunnustava päivystäjä kertoi, että HBL on itse muuttanut jotenkin jakelusysteemiä, minkä jälkeen Lahteen on tullut liian vähän lehtiä. Ensin hän lupasi meille paikkauslehden, mutta joutui sitten soittamaan perään. Yhtään ylimääräistä lehteä ei löytynyt mistään.

Ihmetyttää moinen nuukuus HBL:n päässä. Eikö se halua pitää kiinni suomenkielisen paikkakunnan harvoista lukijoistaan? Onko tämä ovela tapa tiputtaa pois lukijat, joille lähetettävien lehtien jakelu ehkä maksaa hieman enemmän kuin pääkaupunkiseudulle?

Toisaalta ruotsinkielisellä ykköslehdellä on varmasti lukijoita pitkin Suomea, joten kovin hyvä tuo strategia ei ole. Eikä se varmasti ole iso kustannus, jos Lahteen tulee vaikkapa kymmenen ekstralehteä.

tiistaina, kesäkuuta 12, 2012

Kesä täynnä töitä - ja liikuntaa

Selkää kolottaa, hiirikäden olkapää on jumissa. Tiedossa kesä, johon ei todennäköisesti mahdu yhtään lomapäivää, ainakaan keskellä viikkoa. Olen onnellinen, jos edes muutama viikonloppu kuluu muualla kuin koneen ääressä. Mutta olen onnellinen myös siitä, että saan kirjoittaa ison määrän haastavia tekstejä, joiden deadline-päivät osuvat välille juhannuksen aatonaatto - 14.9.

Miksi tällainen tilanne, kun suurin osa suomalaisista suunnittelee lomapäiviään? Siksi, että freelancerin on tehtävä töitä silloin, kun niitä on. Alkuvuodesta minulla oli niukasti toimeksiantoja, joten oli ryhdyttävä tosissaan pohtimaan tulevaisuutta tässä ammatissa. Olin hetkittäin lamaantunut ja erittäin vihainen mediataloille, jotka tarjoavat freelancereille toinen toistaan epäreilumpia sopimuksia. Oma valinta tietysti, kun en allekirjoittanut Sanoma Newsin ja Sanoma Magazinesin sopimuksia, mikä merkitsi aikamoista lovea omaan toimeentuloon. Mutta sitten sisuunnuin.

Tein muutamia mentaalisia ja fyysisiä harjoituksia, joista joistakin olen raportoinut Pro Mustarousku -blogissani tunnisteella muutos. Hain paria työpaikkaa ja jäin viimeisellä kierroksella ulkopuolelle. Jaoin kokemuksia läheisten kollegojen kanssa. Suostuin ehdolle Suomen Freelance-journalistien hallitukseen ja tulin valituksi. Pääsin pohjoismaiseen seminaariin kuuntelemaan sekä synkkiä ennustuksia että selviytymistarinoita freelancerin elämästä.

Aloitin myös jonkinlaisen uuden liikunta-ajattelun. Kokeilin juoksemista, muistin rynnätä kuntosalille joka välissä. Ryhdyin kotiseutupyöräilemään, jotta saisin kerättyä kilometrejä ennen syksyllä odottavaa pyörälomaa. Yritin muistaa jumpata kättä ja käydä kyykyssä aina, kun kirjoittajan oireet kävivät hankaliksi. Autokin hajosi sopivasti, joten nyt hoidan kaikki alle 10 kilometrin asioimiset pyörällä.

Ja kas, loppukeväästä alkoivat yksittäiset jutut mennä kaupaksi sinne ja tänne. Viime viikolla sain yhden ison tilauksen, eilen toisen. Oma sinnikkyys alkoi kantaa hedelmää, ja rehellisyyden nimissä myös lehtitalojen kesälomat alkoivat vaikuttaa. Jonkun täytyy tehdä hommia myös loma-aikaan.

Tänä aamuna havahduin siihen, että nyt on ihan pakko tehdä koneelle exel-taulukko, johon merkitsen kaikki haastattelut ja deadlinet. Alkaa näyttää vahvasti siltä, että kesä on nyt täyteen buukattu.

Hyvässä työtilanteessa aion pitää kiinni kahdesta tärkeästä asiasta: liikunnasta ja kohtuudesta. Lähden ulos luontoon ja liikkumaan aina, kun siihen on tilaisuus, muistan jumpata ja venytellä. Nukun päiväunet, jos en muuten jaksa.

Kohtuus on vaikeampi asia, sillä se vaatii välillä silmien sulkemista kotitöiltä ja perheenjäsenten vaatimuksilta. Yhtä hankalaa on sanoa ei asiakkaille siinä vaiheessa, kun exel-taulukko näyttää täydeltä. Se pitää vain tehdä, jos haluan pitää huolta työn laadusta ja omasta kunnostani.

Syksyllä, parhaaseen sienestysaikaan, häämöttää minun lomani. Sitä ennen pitää vielä varmistaa, että töitä on odottamassa myös sen jälkeen. Nyt töihin siitä!

perjantaina, kesäkuuta 01, 2012

Ei mikään turha seminaari


Kun on mukana alansa koulutustapahtumassa noin tusinatta kertaa, sisällöiltä ei odota kauheasti uutta Onneksi norjalaiset ottivat heti luulot pois. Freelancereiden pohjoismainen seminaari Hurdalsjøenissä lähti käyntiin kahdella vahvalla esityksellä.

NRKbetan eli Norjan yleisradioyhtiön uuden median osaston Eirik Solheim lennätti salissa pienoishelikopteria, jonka live-kuvaa saimme samalla seurata valkokankaalta. Kysymys ei ollut ihan pelkästä tempusta, sillä samantyyppistä liikkuvaa kuvaa saamme seurata vaikkapa pyöräkilpailuista - niissä kamera on kiinnitetty kypärään tai pyörän runkoon.

Solheim kertoi myös suursuosion saaneesta Hurtigruten live-realitystä, joka poiki valtaisat määrät yleisön luovaa toimintaa sosiaalisessa mediassa ja muualla verkossa. Yli viisi vuorokautta kestänyt live-lähetys oli riski, joka kannatti ottaa.

Päivän toinen luennoitsija, Al Jazeera Englishin toimittaja Yasmine Ryan, antoi eväitä ymmärtää työskentelyä arabikevään tapahtumapaikoilla, kuten Tunisiassa.

Pahimmin henki salpautui, kun hän näytti meille otteen dokumentista Shout in the dark. Siinä Bahrainissa ainoana työskentelevä journalisti kertoo, miten rauhalliset mielenosoitukset murskataan raa'asti.

Nordic Freelance Journalist -ryhmä Facebookissa seuraa seminaaria reaaliajassa.

Kuvassa norjalaisten puheenjohtaja Jørn Wad valaa taisteluhenkeä pohjoismaisiin kollegoihin.

lauantaina, toukokuuta 19, 2012

Lisätty lukupäiväkirja

Aika ajoin olen yrittänyt koota yhteen lukemani kirjat ja vielä sanoakin niistä jotain. Aina ei kuitenkaan riitä aikaa tai syvällistä sanottavaa hyvistäkään kirjoista, joten nyt uudistan vähän kirjanpitoa.

Lukemani kirjat löytyvät tästä lähtien omalta lukupäiväkirjasivultaan, jonka linkki löytyy blogin nimen yläpuolelta vasemmalta.

Toukokuun 2012 kohdalle olen merkinnyt ne tässä kuussa lukemani kirjat, joista en jossain aiemmassa merkinnässäni ole jo sanonut jotain. Jatkossa kirjan nimi ilmestyy listaan joka tapauksessa, vaikka olisin siitä kirjoittanut myös jostain muusta syystä.

perjantaina, toukokuuta 18, 2012

Ruokatarinoita

Laitan mielelläni ruokaa ja sillä varjolla ainakin vilkaisen lehtien ruokaohjeet ja kausiteemat läpi. Aina välillä iskee innostus lukea ruokakirjoja, joissa on muutakin asiaa kuin reseptejä. Talven ja kevään aikana olen tutustunut kolmeen ruokakirjaan.

Donna Leon - Roberta Pianaro: Makupaloja Venetsiasta Guido Brunettin tapaan. En ole jaksanut lukea kuin pari Donna Leonin huippusuosituista rikosromaaneista, mutta tästä kirjasta pidin silti. Huomasin nimittäin, että itse asiassa ruokakuvaukset ovat melkein parasta aika kaavamaisen juonen seassa. Ja tässähän on mukana myös aito venetsialainen ruoka-ammattilainen eli signora Pianaro. Venetsialainen keittiö ei ehkä ole helpoimmasta päästä italialaisen ruoan joukossa, mutta se ei minua haitannut. En edes kuvittele koskaan ostavani kokonaista mustekalaa ja valuttavani sen sisältä mustetta pastan sekaan. Silti huomasin lukevani juuri nuo kaikkein vieraimmat reseptit erityisen tarkkaan, jotta osaan edes tilata (tai ehdottomasti välttää) tiettyjä ruokia, jos joskus vielä pääsen Venetsiaan. Ja pitää päästä; sen verran ihania kala- ja äyriäisruokamuistoja sieltä on.

Heli Kuusipalo: Dolce patata ja muuta ihanaa kasviksista. Perusteellinen ja elämyksellinenkin teos siitä, miten ruokaa voi laittaa täysin kasviksista. Kirjan resepteissä ei käytetä mitään eläinperäistä, joten esimerkiksi maitotuotteiden ja kananmunan korvaajat kerrotaan myös perusteellisesti. Teoksen taustalla on vahva ideologia suojella ympäristöä ja eläinkuntaa. Sen verran vahva sekaravinnon perinne on, että kovin monessa reseptissä kuitenkin käytetään kasvisjuustoja, mikä tuntuu minusta hieman keinotekoiselta. Reseptikokeiluja en ole ehtinyt tehdä, mutta toisaalta vastaan tuli paljon myös aivan tuttuja ruokia, esimerkiksi tämän hetken sesonkivillivihanneksesta nokkosesta.

Seija Vilén - Anna Kortesalmi: Sormet sahramissa - ruokaa ja kirjoja Intiasta. Odotin tältä kirjalta paljon, mutta en ihan pääse sisään sen olemukseen. Toisaalla ovat pienet tarinat Vilénin Intian vuosista ja katkelmat intialaistaustaisilta kirjailijoilta, toisaalla ruokaohjeet. Aineksissa ei ole vikaa, mutta jotenkin ne eivät saakaan minua haistelemaan intialaista maustesekoitusta ja etsimään vaihtoehtokaupoista muita raaka-aineita. Vika voi olla siinäkin, että kirja (kuten edellinenkin) on minulla lainassa kirjastosta. En oikein osaa paneutua. Reseptit kuitenkin vaikuttavat perusteellisilta ja siinä mielessä helposti omaksuttavilta, joten ehkä vielä yritän ehtiä kokeilla jotain niistä. Tässäkin kirjassa on paljon ruokia kasvissyöjille.

lauantaina, toukokuuta 12, 2012

Mielenosoituksessa

Osallistuin eilen mielenosoitukseen Lahden Taideinstituutin puolesta. Päätöksethän on jo tehty, mutta toivottavasti viime hetken protestit vielä auttavat. Ainakin mielenosoituksessa oli hyvä henki, vaikka Lahden ammattikorkeakoulun ja koulutuskonsernin johtoa pilkattiinkin ihan ansiosta.


Konsernin moottorisahamurhaaja taidekoulutuksen kimpussa.
Työ on tehty, mutta samalla on sahattu oma oksa!

Huippuyksikkö!

Taideinstituutin rehtori Antti Salokannel

Teatteri Vanhan Jukon tukijoukot

Kansalaisia

Hihanauhat



maanantaina, toukokuuta 07, 2012

Kirja-arvio: Käytännön ihminen pohdiskelee


Sinikka Nopolan kokoelma Matkustan melko harvoin ja muita kirjoituksia sisältää neljäkymmentä kirjoitusta, jotka on aiemmin kuultu radiossa. Se on sekä vahvuus että heikkous.

Kun luen tarinoita tai oikeammin ajatelmia tai pohdiskeluja, kuulen Erja Manton äänen. Hän tulkitsee tekstiä juuri sillä tavalla monotonisesti, joka sopii Nopolan teksteihin. Huumori nousee vakavuudesta, oivallukset triviaaleista huomioista.

Radio annostelee tekstejä yhden päivässä, lukija haluaa edetä nopeammin. Puolivälissä moni miete on unohtunut.

Palaan siis takaisin. Melkein-maan Grace Kelly -jutussa kirjoittaja irvailee tavallaan tehdä asioita melkein. Hän on asunut melkein Pyynikillä ja on melkein kansalaisaktivisti, uimakandidaatti ja kasvissyöjä. 

Käytännön ihminen asukkaana on suomalainen omistusasuja, jonka pitää olla aina kotona ja käyttää jokaista huonetta, koska asunto on kallis. Sama käytännön ihminen lajittelee ja kierrättää, kunnes lukee näyttelijästä, joka ei voi syödä mitään, jolla on kasvot. Kuha lentää energiajätteeseen muovipussiin solmittuna. 

Hellyttävin käytännön ihminen on hautajaisissa, johon hän menee huolimattomasti lyhennetyissä housuissa ja vaanii oikeaa hetkeä käydä laskemassa kukkansa.

Eniten minua kosketti Alku, keskikohta ja loppu, jossa Nopola pohtii ihmisten viehtymystä ajallisen sijaintinsa määrittelyyn, esimerkiksi neljästoista heinäkuuta: ”Nythän on tarkkaan ottaen vielä keskikesän alkupuoli, ei tässä mitään”. Saman jutun lopussa kirjoittaja ihmettelee, miksi hänen päivänsä, viikkonsa ja vuotensa eivät valmistu, jotta edes yhtenä päivänä hänellä olisi siisti pöytä ja luetut kirjapinkat.

Nopola uskaltaa kirjoittaa minä-muodossa tavallisia ajatuksia, myös noloja ja tyhmiä. Hänellä on aikaa ja halua eläytyä arkeen vinosta näkökulmasta, vaikkapa pohtimalla esineiden sielunelämää. Samanlainen arkipäivän anarkismi on voimissaan Sinikka ja Tiina Nopolan lastenkirjoissa.

Kaikki tekstit eivät vie ensi oivallusta pidemmälle. Suosittelen kirjaa työmatkabussiin tai -junaan: kun jutun lopussa nostaa katseensa kirjasta, lähipenkkien käytännön ihmiset näyttävät erilaisilta.

Ina Ruokolainen

Kirjat
Sinikka Nopola
Matkustan melko harvoin ja muita kirjoituksia
WSOY 2012, 140 s.

Kirja-arvio on julkaistu Keskisuomalaisessa.

sunnuntaina, toukokuuta 06, 2012

Kirja-arvio: Samuraimiekka on kylmää terästä


Kaksi tahoillaan sidottua aikuista päätyy samalla Volgan kulttuurimatkalla sänkyyn. Kuuliaisesti pari eroaa matkan jälkeen, mutta intohimoa ja rakkautta on liikaa. Kaksi perhettä menee rikki, Anna ja Asko alkavat rakentaa uutta suhdetta painolastiensa kanssa.

Raija-Sinikka Rantalan Miekkatanssi tuntuu aluksi kuvaavan tuiki tavallista parisuhdepeliä. Näkökulma on Annan, jolla on lisäksi huolia kuolevan äitinsä ja uutta miestä vastaan kapinoivan poikansa kanssa. 

Työpaikallakin tapahtuu isoja muutoksia, mutta niitä Anna pakenee ensin virkavapaalle, sitten etätöihin ja lopulta freelanceriksi.

Uuden parin yhteiset hetket ovat ensin puuhakkaita ja rakentavia. Asko on Annan silmissä lämmin ja läpikotaisin aikuinen. Sekin vielä yllättää iloisesti, kun mies ilmestyy yöllä humalassa eteiseen kädessään samuraimiekka ja syli täynnä onnenoksia. Hän on voittanut rahapelissä.

Vähitellen niin Annalle kuin lukijalle alkaa valjeta, että ihanien spontaanien eleiden takana on isoja ongelmia. Rahaa ja tavaroita alkaa hävitä, luottamus rakoilla. Mies ei käsitä epäilyjä, nainen ei halua uskoa. 

”Suuri rakkaus, joka oli osunut kohdalle aikuisiällä, ei ollut enää selvitystilassa, se oli raunio. – Minän käsitys miehestä oli pantava puntariin. Narsistinen hybris, ryyppy poikineen murheeseen, tarve suureellisuuteen ja väljäkätinen rahankäyttö…”

Romaanissa tapahtuu rikos, johon johtava tapahtumaketju aukeaa pienten vihjeiden, päätekstin lomassa kulkevien takaumien ja poliisiraporttien kautta. Enempää ei ole syytä paljastaa. 

Rantala kirjoittaa tehokasta tekstiä teatteriammattilaisen taidolla. Hän luottaa lukijan kykyyn nähdä, haistaa ja tuntea asioita pienistäkin vihjeistä, jotka näytelmässä ilmaistaisiin ilmeillä, eleillä tai tauoilla.

Tekstin eri tasot lisäävät komeasti kylmää jännitettä kirjan viimeiselle kolmannekselle asti. Lopussa liika hyppely sekoittaa ja sumentaa.

Mutta ehkä näin tapahtuu myös todellisuudessa ihmiselle, joka ei enää voi luottaa läheiseensä eikä edes omiin kokemuksiinsa. Narsistin kanssa eläessä ei kannata pitää samuraimiekkaa seinällä.

Ina Ruokolainen

Kirjat
Raija-Sinikka Rantala
Miekkatanssi
Like 2012, 205 s.

Kirja-arvio on julkaistu Keskisuomalaisessa ja Etelä-Suomen Sanomissa.

perjantaina, toukokuuta 04, 2012

Mahdollisuus lukea nuortenkirjoja

Aika moni meistä lukee lastenkirjoja, kun omat lapset ovat pieniä. Paljon harvempi enää tutustuu nuortenkirjoihin, vaikka ehkä toivookin omien lasten niitä lukevan. Harry Potter -ilmiö on harvinainen. Sääli, sillä nuortenkirjoissa käsitellään monia sellaisia teemoja, joiden kanssa aikuisetkin kipuilevat koko ajan: perhettä, rakkautta, erilaisuutta, kiusaamista, oman tiensä löytämistä ja vaikkapa alkoholin kohtuukäyttöä.

Omat lapseni ovat jo reippaasti yli kaksikymppisiä, mutta luen edelleen mielelläni hyviä nuortenkirjoja sekä työn puolesta että ihan omaksi ilokseni. Ensi viikolla pääsen jälleen kerran vetämään Päijät-Hämeen kesäyliopiston lasten- ja nuortenkirjallisuuskoulutusta, minkä varjolla olen innolla uponnut Terhi Rannelan, Anneli Kannon ja Sari Peltoniemen viimeaikaiseen tuotantoon.

Peltoniemen Kuulen kutsun metsänpeittoon on varsin hurja fantasiakirja, josa pelottavat pohjoisen henget alkavat ahdistaa puoliksi kolttasaamelaista päähenkilöä, Jounia. Lukiessa pystyin hyvin palauttamaan mieleen ne pelot, joita minulla oli kaikkea selittämätöntä kohtaan Jounin ikäisenä yläkoululaisena. Aikuisena uskon löytäneeni toisen tason, kertomuksen Jounin kasvusta omien päänsisäisten pelkojensa voittajaksi.

Luin myös Peltoniemen viehättävän kirjan Kissataksi. Siinä pikkupoika oppii kissojen kielen käydessään tapaamassa vanhaa naista, jolla on vain kissat seuranaan.

Terhi Rannelan kirjojen päähenkilöt ovat räväköitä lähes aikuisia, joilla on seurustelu- ja seksielämää ja vahvoja mielipiteitä omasta elämästään ja jo vähän ympäröivästä yhteiskunnastakin. Scarlettin puvussa on pinnalta katsoen vaaleanpunainen kertomus Viivistä, joka pitää suosittua muotiblogia ja valmistautuu vanhojen tansseihin suunnittelemalla maailman ihaninta Tuulen viemää -pukua. Kesästä kevääseen tapahtuu kuitenkin paljon sekä Viivin rakkauselämässä että hänen ympärillään puutaloalueella, jota uhkaa purkaminen. Kesken on vielä kirjailijan teos Jäämeri, jäähyväiset ja minä.

Anneli Kanto sai viime vuonna Anni Polva -palkinnon Futistyttö-sarjaan kuuluvasta Huippuvalmentaja-kirjasta. En ole vielä ehtinyt lukea pöydälläni odottavia sarjan kirjoja, mutta otan yhden mukaan jo tämän päivän työmatkalle Helsinkiin. Sen sijaan luin jo viime vuoden puolella Kannon ja Rannelan yhdessä kirjoittaman elämyksellisen Tähystäjäneito-kirjan, josta kirjoitin aiemmin.

perjantaina, huhtikuuta 27, 2012

Spontaani konserttivierailu

Olen aika huono käymään konserteissa, etenkin jos asiaa pitää suunnitella ennalta. Viime aikoina myös teatterilippujen varaminen ja elokuvissa käynti on tuntunut hankalalta.

Eilen satuin kuuntelemaan radiota juuri oikeaan aikaan aamulla, kun Sinfonia Lahden intendentti Tuomas Kinberg kertoi tulevan illan konsertista Sibeliustalossa. Tarjolla olisi Dmitri Šostakovitšin 7. sinfonia eli Leningrad-sinfonia, jonka säveltäjä kirjoitti osittain piiritetyssä Leningradissa. Lavalle nousisi sata soittajaa ja johtajana Okko Kamu. Intendentti uskoi, ettei moinen mahdollisuus kovin pian tulisi eteen; hänkään ei ollut koskaan ennen kuullut seitsemättä sinfoniaa konsertissa.

Päättelin, että lippuja täytyy olla vielä jäljellä ja innostuin niin, että yritin saada muutamaa ystävääkin mukaan. Onneksi tajusin, että eihän konserttivierailu ole muista kiinni vaan ihan omasta halusta. Ajoin päivällä lippuluukulle, josta minulle löytyi hyvä paikka permannolta, kuudennelta riviltä. Kaikkein eniten ällistyin, kun kuulin lipun hinnan: 18,50 euroa! 

Eiväthän normaalit sinfoniakonserttiliput hirveitä maksa, mutta alle kaksikymppiä! Siinä on tietenkin yhteiskunnan subventaatiota mukana. Eilen olin onnellinen tuosta tuesta, sillä tilillä tai kukkarossa ei olisi ollut rahaa yli kolmenkympin sijoitukseen. Toivon ja uskon, että kuulijoissa oli muitakin kaltaisiani.

Ennen väliaikaa saimme kuulla ensin Franz Lisztin ja Marcel Duprén urkuteos Ad nos, ad salutarem undam, jonka solistina soitti viisikymppinen ranskalainen urkutaiteilija Olivier Latry. Sibeliustalossahan on huipputason urut, joita saimme kuulla taitavan soittajan tulkitsemana ja ison orkesterin kanssa. Jo tuo esitys oli hieno ja keräsi pitkät aplodit asiantuntevammalta yleisöltä.

Ja sitten itse Leningrad-sinfonia: sen neljäsataa marssitahtia alussa luovat todellakin hypnoottisen jännitteen. Ei voi erehtyä musiikin mahdollisuudesta kuvata sotaa, kärsimystä ja sortoa. Marssijakson jälkeen heittäydyin mukaan aivan täysillä kuuntelemaan niin täysillä pauhaavaa kuin hiljaisissa osissa hivelevääkin musiikkia. Lumouduin myös katselemaan muusikkoja, joiden keskittyneet ilmeet ja eleet säilyivät, vaikka yli tunnin kestävä sinfonia vei heistä monet varmasti äärirajoille jaksamisen kanssa. Moni pyyhki hikeä. Olin näkevinäni, että myös osa soittajista liikuttui.

En ole vähääkään musiikin tuntija, mutta sen verran olen käynyt sinfoniakonserteissa, että tunnistin ainutlaatuisen kokemuksen. Yleisö - minä mukana - hakkasi käsiään ja kutsui kapellimestarin takaisin ainakin kolme kertaa.

Nyt yritän muistaa sen, että vähän useamminkin voisi lippuluukulle mennä. Kaikki konsertit eivät ole ainutlaatuisia, mutta klassinen musiikki tekee hyvää, etenkin kun oman kaupungin orkesteri osaa sitä soittaa.

Muille mattimyöhäisille tiedoksi: konsertti uusitaan tänä iltana. Käykää kysymässä lippuja. Takaan, että kannattaa!

torstaina, huhtikuuta 19, 2012

Maaginen ja tosi Pohjan akka


Kansi: Satu Ketola
Louhi dementiakodissa – nykyproosaa vai kansanrunoutta? Molempia, todesti ja verevästi. Seija Vilénin Pohjan akka on jälleen yksi vahva osoitus siitä, että Kalevalan kaltaisia ikiaikaisia tarinoita kannattaa tulkita uudestaan.

Aloitetaan kielestä. Vilén ei kirjoita kalevalamittaa, mutta kuolemaa lähestyvän ja asioita sekoittavan Louhen tajunnanvirta on silkkaa runoutta:

”Mihin katosivat sanat? Milloin aloin vastailla ajatuksilla ja sekoittaa käsiä, jalkoja? Haapa huojuva ontelotyvi, toukka syönyt sydämen, mato maannut juuret. Puun lavassa kuoleman korppi.”

Hurjimmillaan Vilén keksii uusia sanoja ja ilmaisuja, arkisimmillaan suorasanainen kerronta vie eteenpäin arjen tapahtumia.

Ja sitten rakenteeseen. Kertomuksen kehys ovat Louhen ja hänen luonaan käyvän kirjailijan tapaamiset. Nykypäivän Lönnrot on kirjoittamista opiskeleva Pertti, joka tuskailee ilmaisunsa kanssa. Kurssilla häntä kehotetaan karsimaan koukeroita ja kirjoittamaan realistisesti suussa maistuvasta pullasta.

Dementiakodissa, rouva Pohjan huoneessa, olisi tarjolla realismia. Suljettu ovi, lääkkeet, valkojakut, syöttämiset ja vaipat.

Vaan ei kirjoittaja pääse helpolla, sillä Pohjolan Louhen ajatukset karkaavat koko ajan menneisyyteen niin kuin vanhoilla tahtovat.

Hän on milloin mahtava emäntä, milloin tyttö vasta astumassa avioon. Nämä muistin harharetket ovat joko tosia sukelluksia johonkin koettuun tai haavekuvia – kuka tietää.

Louhi kokee uudestaan Väinämöisen, Ilmarisen ja Lemminkäisen vierailut, kansalliseepoksesta tutut kosio- ja ryöstöretket. Hänellä on vastuullaan suuri tila poroineen, eikä hän halua kumartaa vieraasta kulttuurista tuleville vaan taistelee omastaan matriarkaalisella oikeudella.

Vilén ei pysähdy kuvaamaan Kalevalan miesten pelkäämää ja vihaamaa Pohjan akkaa, vaan antaa tämän olla myös nainen. Vanhus muistaa vielä laitossängyssäkin nuoren tytön lettinsä ja miehen kaipuunsa. Hän suree tytärtään, joka lähti Pohjolasta Kalevalan maille kuolemaan.

Sammon taonta on yksi Kalevalan mysteereistä, ja siihen kirjailija tarjoaa naisen näkökulman. Kun keski-iällä vielä äidiksi tullut nainen liekuttaa sylissään pientä poikaa, hän on saanut aarteensa.

Pitääkö sitten tuntea Kalevala, jotta voi lukea Pohjan akan? Ei, mutta toki näiden ihme tyyppien ominaisuudet ja seikkailut alkavat kiinnostaa, jos eivät kaikki ole muistissa.

Seija Vilénin Hare Krishna -menneisyyttään käsittelevä esikoisteos Mangopuun alla (2010) tavoitteli jo kerrontaa, jossa muistot ovat yhtä paljon hajuja, tuntoja ja värejä kuin sanojakin. Esikoista lukiessa en vielä päässyt mukaan imuun, ehkä siksi, että odotin jotain konkreettisempaa.

Pohjan akassa keinot ja sisältö ovat sopusoinnussa. Olisiko tässä meille nyt suomalainen maaginen realisti, jonka kertoma sukusaaga vain on sattunut saamaan inspiraationsa Kalevalasta?

Ina Ruokolainen

Seija Vilén
Pohjan Akka
Avain 2012, 236 s.

Arvio on aiemmin julkaistu Savon Sanomissa.

Fantasiaa ja tyttötarinoita

Tämä on mainos! Suosittelen hakemaan kahden päivän lasten- ja nuortenkirjallisuuskoulutukseen, joka järjestetään 8.-9.toukokuuta Päijät-Hämeen kesäyliopistossa Lahdessa. Kokemusteni perusteella paikalle saadut kirjailijat, tutkijat ja muut lasten- ja nuortenkirjallisuuden tuntijat ovat aina sekä innostavaa että tunnollista porukkaa. Tiedossa tietoa, keskustelua ja hyvää huumoria, tällä kertaa vahvojen tyttökuvien ja fantasian näkökulmasta. Suosittelen!

Ohjelma alla, tarkemmat ilmoittautumisohjeet myös Päijät-Hämeen kesäyliopiston nettisivulla. Ilmoittautumisaikaa tämän viikon, mutta paikkoja voi kysellä vielä ensi viikolla.

FANTASIAA JA TYTTÖTARINOITA NETTINATIIVEILLE JA SIVUJEN SELAAJILLE

Aika 8. – 9.5.2012 tiistai klo 10.00-17.00, keskiviikko klo 9.00- 16.00 (15 oppituntia)
Johto VTM, toimittaja-kriitikko Ina Ruokolainen ja FT, tutkija, kriitikko Päivi Heikkilä-Halttunen
Kohderyhmä Lasten ja nuorten kirjallisuuden parissa työskentelevät kirjastonhoitajat, luokanopettajat, yläasteen opettajat, päivähoitohenkilöstö, nuorisotyöntekijät ym. lasten ja nuorten kirjallisuudesta kiinnostuneet.

Koulutuspäivien ohjelma

Tiistai 8.5.2012
10.00 – 10.15 Kurssin avaus
10.15 – 12.30 Kirjan paikka nettinatiivien mediamaailmassa. Voittaako pelien lumo ja fanifiktion viehätys perinteisen kirjan? FT, erikoistutkija Annikka Suoninen
12.30 – 13.30 Lounastauko
13.30 – 14.30 Verkot vesiin – lukija esiin! Mihin kirjailijablogeja ja -nettisivuja tarvitaan? Kirjailijat Anneli Kanto & Terhi Rannela
14.30 – 15.00 Kahvitauko
15.00 – 16.30 Kanto & Rannela jatkuu
16.30 – 17.00 Yhteenveto
Keskiviikko 9.5.2012
9.00 – 9.15 Päivän avaus
9.15 – 12.00 Velhoista vampyyreihin: lasten ja nuorten fantasiakirjallisuus 2000-luvulla, Kirjastonhoitaja, YM Tuija Mäki
12.00 -13.00 Lounastauko
13.00 – 14.00 Fantasian monet kodit, Kirjailija Sari Peltoniemi
14.00 – 14.30 Kahvitauko
14.30 – 15.30 Sari Peltoniemi jatkuu
15.30 – 16.00 Yhteenveto

Maksu 175 €, sisältää iltapäiväkahvit
Peruutusmaksu 50% maksusta, mikäli peruutus tehdään viimeisen ilmoittautumispäivän ja koulutuksen alkamisen välisenä aikana. Jos peruutus tapahtuu koulutuksen alettua, joudumme perimään koko maksun.
Ilmoittautuminen 20.4.2012 mennessä suoraan kesäyliopistoon.

keskiviikkona, huhtikuuta 18, 2012

Ihanat elämäkerrat

Ystävät ovat kullanarvoisia vinkatessaan lukemisen arvoisia kirjoja. Etenkin silloin, kun he tietävät, mikä minua kiinnostaa.

Viivi Luik: Varjoteatteri. Suom. Anja Salokannel. Tammi 2011. Kirjailija kirjoittaa pitkästä matkastaan Roomaan, jonne hän lopulta pääsee Viron itsenäistyttyä diplomaattimiehensä puolisona. Lähtökohta Rooman kaipaukselle on hurja: pienen lapsen muistikuva Colosseumin kuvasta kirjassa, joka on pudonnut lattialle perheen Siperiaan kyydityksen melskeissä. Matka on pitkä ja raskaskin, mutta kirja ei ole sitä. Se on uskomattoman viehättävä, eletyn elämän kokemuksella ja tyylikkään kevyesti kerrottu tarina siitä, miten ihminen sopeutuu kaikenlaiseen - mm. siihen, että roomalaiset asunnot kalliissa taloissa voivat olla ihan hirveitä loukkoja. Läsnä ovat yhtä lailla Viron historia ja nykypäivä kuin ihana ja kaivattu Roomakin kaikkine arkipäivän koettelemuksineen. Elämäkerta voi totisesti sisältää niin paljon!

Melkein samoin voisin sanoa näyttelijä Diane Keatonin elämäkertateoksesta Nyt ja aina.(Suom. Laura Beck, Otava 2012). Diane Keaton ei tietenkään ole kirjailija tai edes ammattikirjoittaja, mutta hänen tekniikkansa on mielenkiintoinen. Maailmankuulu näyttelijä on valinnut lähtökohdakseen äitinsä Dorothy Hallin päiväkirjat, joiden kautta hän peilaa omaa ja perheenjäsentensä elämää. Lopputulos ei ole mikään umpitylsä julkkiskavalkadi vaan kokoelma oikeita kohtauksia elämästä - myös epäonnistumisia ja valtavaa epävarmuutta. On siellä tietysti niitä julkkiksiakin, onhan Keaton seurustellut niin Woody Allenin, Al Pacinon kuin Warren Beattynkin kanssa. Mutta kaikkein koskettavinta mielestäni on, miten "tavallisesti" Keaton kertoo elämänsä ihmisistä ja itsestään heidän kanssaan. Äiti on meille kaikille oman kertomuksemme päähenkilö ainakin jossain vaiheessa. Myös filmitähdelle.

Luin myös Jenni Linturin Isänmaan tähden (Teos 2011), joka oli syksyllä Finlandia-ehdokkaana. Suomalaisesta SS-miehestä kertova teos on erinomaisen hyvin kirjoitettu ja paikoitellen koskettavakin, mutta ei tehnyt silti minuun suurta vaikutusta. Kunnioitettava aihe ja hienoa, että siitä on kirjoitettu. Olen myös iloinen, että itse luin. Odotan mielenkiinnolla, mihin Linturi seuraavaksi tarttuu.

Tällä viikolla oli myös lukupiiri, jossa käsittelimme jo aiemmin mainitsemaani Joseph Conradin Pimeyden sydäntä. Etenkin näin siteeratun ja moneen kertaan puhkianalysoidun teoksen käsittelyssä oli luksusta kuulla tuoreita näkemyksiä pöydälliseltä lukupiiriläisiä, joista osa sai käsiinsä teoksen ensi kertaa. Aivan upea matka! Suosittelen porukalla klassikoiden lukemista kaikille muillekin, joilta ne ovat jääneet väliin.

tiistaina, huhtikuuta 10, 2012

Pohdintaa aamukahvilehdestä

Olen Pro Mustarousku -blogissani alkanut listata pieniä arjen muutoksia. Tämän aamuinen merkintä aamukahvipöytälehdestä koskee mediaa ja olisi siksi tämän blogin aineistoa. Haluan kuitenkin pitää muutos-merkinnät vain yhdessä paikassa, joten tässä linkki merkintään.

perjantaina, maaliskuuta 30, 2012

Lahden taidekoulutuksen musta perjantai

Tänään sitten selvisi, että Lahdesta lopetetaan sekä maineikas ja arvostettu 40-vuotias Taideinstituutti että Musiikkiteatterilinja, joka nuoresta iästään huolimatta on onnistunut kouluttamaan hyvin työllistyviä musiikkiteatterin ammattilaisia.

Asia on erityisen surullinen siksi, että koulutuksia hallinnoinut Lahden ammattikorkeakoulu - tai itse asiassa Päijät-Hämeen koulutuskonsernin johto - tappoi koulutukset, eikä kaupungin päättäjistä ollut mitään apua koulutusten puolustamisessa. Opetusministeri Jukka Gustafsson totesi juuri äsken tv-uutisissa, että LAMK itse päätti aloituspaikkojen leikkaamista. SIIS ITSE!

Hävettää, surettaa ja masentaa asua ja tehdä töitä tällaisessa kaupungissa, jossa kulttuurin ja etenkin kuvataiteen asema on mennyt alaspäin jo vuosia. 1970-luvun koululaisena olin aina vihainen siitä, että tässä kaupungissa pistetään aina urheilu kaiken muun edelle, mutta silloin sentään tosiaan syntyi Taidekoulu, josta tuli maineikas Taideinstituutti. 1980- ja 1990-luvuilla tuntui hetkittäin siltä, että täällä tosiaan halutaan nostaa esille myös kulttuuria. Teatterille ja musiikille on saatu kunnon talot, sen sijaan Taidemuseo odottaa aina vaan.

Vaan mitä tänne on viime vuosina haluttu? Formulaveneiden F1-kisoja ja Jyväskylän MM-rallien joitain hikisiä osakilpailuja. Ohitustie, toriparkki ja matkakeskus. Joka ikisiä hiihdon arvokilpailuja tietysti haetaan myös. Mikäs siinä, kyllä minäkin tykkään hiihtämisestä, mutta mitenkähän paljon iloa niistä Lahden 2001 doping-kisoista nyt sitten oli?

Niin, onhan tänä vuonna tosiaan menossa maailman muotoilupääkaupunkivuosi, jossa Lahti luulee saavansa kovastikin mainetta Helsingin ja muiden pääkaupunkiseudun kuntien rinnalla. Kummasti vain WDC 2012 -tiedotuksessa Helsinki vetää koko ajan kotiinpäin. Ehkä vuodesta on sentään se hyöty, ettei koulutuskonserni tänä vuonna kehtaa lopettaa Muotoiluinstituutin linjoja. Elokuvakoulutushan sai jo mennä.

Mutta vinkiksi Opetusministeriöön: kannattaa ottaa yhteyttä tänne päin jo ihan ensi vuoden alusta, jos tulee uusi tarve nipistää aloituspaikkoja. Täällä on ihan kokonainen Muotoiluinstituutti, joka on vuosikaudet närästänyt koulutuskonsernin johtoa näkyvällä asemallaan. Ei ole sopinut, että olisi puhuttu vain Muotsikasta, vaan meitä kulttuuritoimittajiakin on simputettu kilometrin pituisilla nimihirviöillä, jossa on tärkeintä nostaa esiin se ammattikorkeakoulu, joka siis on vain yksi hallinnollinen tapa järjestää koulutusta. Ei sillä koululla ole mitään erityistä vetovoimaa ilman taiteen ja muotoilun koulutusta.

Siitä vain brändäämään jatkossa LAMK:ia linjoilla, joita tarjoavat ihan kaikki muutkin. Eivät ne kaikki tradenomit ja insinööritkään kuulemma työllisty, mutta sehän ei täällä huolettanut, kun haluttiin lopettaa huonosti työllistävät taiteen linjat. En väheksy ainuttakaan koulutusohjelmaa tai ammattiryhmää, mutta läheltä seuranneena tiedän useimpien kuvataiteilijoiden suhtautuvan työelämään sellaisella asenteella, josta kuka tahansa yrittäjyyttä saarnaava virkamies ja poliitikko voisi ottaa oppia. He todellakin keräävät elantonsa vaikka mistä pienistä puroista voidakseen tehdä rakastamaansa työtä. Harva heistä menee työttömyyskortistoon.

Toistan vielä: HÄVETKÄÄ LAHTELAISET PÄÄTTÄJÄT! Olisitte edes taistelleet, niin tappio ei tuntuisi niin pahalta. Ja tehkää nyt edes yksi ryhdikäs teko: erottakaa Lahden koulutuskonsernin johto, joka ei osaa pitää omien oppilaitostensa puolta. Sekä hallitus että toimitusjohtaja saisivat mennä.

tiistaina, maaliskuuta 27, 2012

Hylätyt isä ja poika


Novellikokoelman, neljä romaania ja yhden runoteoksen aiemmin kirjoittanutta Marjaana Aumastoa pidetään naisten kuvaajana. Kuin isä poikaansa -teoksen pääosassa ovat miehet, jotka eivät tahdo tulla toimeen naisten kanssa ja etenkään ilman heitä.

Romaani alkaa vuodesta 2005, reilusti nelikymppisen Jarin elämän käännekohdasta. Menestynyt yrityskonsultti ei osaa tukea lapsettomuushoitojen rasittamaa vaimoaan Kirsiä. Myötäelämisen sijaan hän juo liikaa punaviiniä ja lämmittää suhteensa vuosien takaiseen syrjähyppyyn.

Nousukasasenne riittää, kunnes Jari saa sairaalasta tiedon isänsä Reinon sairauskohtauksesta. Mielessä alkaa kiertää lapsuus, joka on loppunut teini-ikään äidin jätettyä sulkeutuneen miehensä ja samalla poikansa. 

Tähän asti Aumaston teksti on vain kohtalaisen hyvin kirjoitettua ja vetävää. Koskettavaksi se muuttuu, kun näkökulma siirtyy nuoreen Reinoon miehistön teltassa jossain jatkosodan rintamalla.

Myös Reino käy tiukassa paikassa läpi elämäänsä, jossa hän on jäänyt yksin punikki-isän lähdettyä Neuvostoliittoon ja äidin ja pikkuveljen kuoltua. Huutolaispojan ainoa turva on ollut tätä hyväksi käyttänyt vanhapoika.

Teltassa vieressä kuitenkin nukkuu lapsenkasvoinen Tauno, joka on vielä arempi ja alempana miesten hierarkiassa, neiti. Sodan keskellä nuoret pojat hakevat turvaa toisistaan, kunnes muiden halveksima yhteys katkeaa Reinon haavoittumiseen jossain Karjalan metsistä.

Aumasto kirjoittaa tämän jälkeen komean eleettömästi vuosista, jolloin Reino liian usein joutuu valitsemaan omia toiveitaan vastaan. Lopputulos on mies, joka ei vanhana näytä koskaan eläneenkään, vaikka hän hankkii sodan jälkeen työpaikan, tuottavan yrityksen ja lopulta perheenkin. Tunteet koteloituvat sitä mukaa kun muistot äidistä ja Taunosta haalistuvat.

Jari kuten monet muut sotien jälkeen syntyneet tuntevat vain mykän, väkivaltaisen tai juopon isän, eivät ihmistä ennen rankkoja kokemuksia. Tietämättään he toistavat omassa elämässään samaa kuviota, vaikka olosuhteet ovat toiset.

Yhä useampi kotimainen romaani on viime vuosina purkanut sitä traumaa, minkä 1900-luvun sodat jättivät sen kokeneisiin ja jälkeen tulleisiin sukupolviin. Kuin isä poikaansa –teos liittyy onnistuneesti tähän joukkoon.

Ihan kaikkia murheita ei Reinonkaan kohtaloon olisi silti tarvinnut kirjoittaa. Ihan senkään vuoksi, että sotien varjossa elänyt hyväksikäytetty ja kaappihomo huutolaispoika on kovin vanha Jarinsa isäksi.

Ina Ruokolainen

Marjaana Aumasto
Kuin isä poikaansa
Tammi 2012, 228 s.

Kirja-arvio on julkaistu 26.3.2012 Savon Sanomissa.

keskiviikkona, maaliskuuta 21, 2012

Lukekaa Mediahuora!


Venla Hiidensalo ei olisi voinut kirjoittaa Mediahuora-esikoisteostaan ajankohtaisempaan aikaan. Mediamarkkinoilla käydään raakaa eloonjäämiskamppailua, jossa yhä suurempi osa lehtitaloista valitsee strategiakseen kohusisällöt ja avustajien kyykyttämisen torpparisopimuksilla.

Hiidensalo (s. 1975) tuntee alan, sillä hän on vuosia elättänyt itsensä lehtiin kirjoittavana freelancerina. Kirja onkin noteerattu isosti jo mm. ammattijärjestölehti Journalistissa ja Helsingin Sanomissa, joista jälkimmäinen suvaitsi jopa omaa freelancersopimustaan kritisoivat mielipiteet kirjailijan haastattelun yhteydessä.

Samasta aihepiiristä kirjoitti tosin jo toimittaja-kirjailija Pauliina Susi 2010 julkaistussa Nostalgia-teoksessa, joka kirjallisista ansioistaan huolimatta jäi yllättävän vähälle huomiolle.

Mediahuoran päähenkilö Maria Vartiainen on Hiidensalon kaltainen vapaa toimittaja, joka yrittää tulla toimeen mahdottomassa tilanteessa. Hän on juttutykki, joka haistaa kiinnostavat ilmiöt ja etenkin ihmiset niiden takaa.

Kun toimituspäällikkö pyytää – käytännössä käskee – free lähtee haastattelemaan narkkaria, yksinhuoltajaa, maajussiohjelman sinkkua eli ketä tahansa, josta voi löytää sensaatioksi jalostettavan särön.

Palkkioksi Maria saa juuri niin vähän rahaa ja niin paljon epävarmuutta, että hänen on pakko hyväksyä myös jokainen uusi keikkatarjous. On lähdettävä illalla ja viikonloppuna, vaikka kotona oireilee varhaisteini minuuttipuurolautastensa ja vanhempien kaipuunsa kanssa.

Marian vastapuoli on toimituspäällikkö Jorma Tikka, joka uskoo tekevänsä suurta journalismia ostamalla avustajilta jutut ja kuvat mahdollisimman halvalla ja sopimuksilla, jotka vievät tekijöiltä oikeudet omaan materiaaliinsa. Hän editoi tekstit raflaavasti ja nauttii pienestä vallastaan, jota hän käyttää lasitalon yläkerroksissa, kaukana todellisuudesta.

Tikka edustaa kirjan pahaa, mutta hyvin ei käy Mariankaan periaatteiden. Hän käyttää hyväksi ensin tuttaviaan ja ystäviään, lopulta myös poikansa katoamista. Kun tarpeeksi venyttää moraalia, muuttuu huoraksi.

Mediahuora liioittelee, tyypittelee ja vetää mutkat suoriksi. Se kertoo todellisuutta vahvasti muistuttavasta työelämästä ja julkisuudesta mustan huumorin ja irvokkaan koukuttavien mediatekstien keinoin.

Ihailen Hiidensalon tapaa leikitellä vaaralla, johon jokainen haastateltavakin antautuu. Muistuttaako keskimääräinen lehtijuttu kohdettaan vähemmän vai enemmän kuin Maria Vartiainen häntä itseään? 

Lukijan kannattaa silti aina muistaa, että romaanin henkilöt ja tapahtumat ovat keksittyjä, kun journalismin pitäisi edes pyrkiä kuvaamaan todellisuutta.

Teoksen kaunokirjalliset ansiot rajoittuvat hyviin havaintoihin ja sujuvasti etenevään tarinaan. Marian syöksykierteen ja heräämisen kuvaukseen olisi riittänyt sata sivua vähemmän, kun samankaltaisista juttukeikoista olisi maltettu karsia ylimääräiset pois. Kielikin on kovin tasapaksua.

Lukekaa silti! Media on läsnä kaikkialla, joten kirjan aihepiiri kiinnostaa varmasti muitakin kuin sen ammattilaisia. Pahimmassa tapauksessa kaikki tekijänoikeuksista elävät luovan työn tekijät huomaavat pian, että joku muu omistaa heidän henkisen perintönsä ja saa vääristellä sitä mielin määrin.

Ina Ruokolainen

Kirjat
Venla Hiidensalo
Mediahuora
Otava 2012, 411 s.

Arvio on julkaistu Savon Sanomissa ja Keskisuomalaisessa 20.3.2011. 

maanantaina, maaliskuuta 19, 2012

Ruuhkaa lukulistalla

Kunnianhimoinen tavoitteeni kirjata ylös lukemani kirjat on osoittautunut mahdottomaksi. Kun työ- ja yksityiselämässä sattuu ja tapahtuu tarpeeksi paljon samaan aikaan, ei jaksa tiivistää edes niitä muutamia lauseita, joista ehkä olisi iloa jollekulle muullekin lukijalle. Mainitaan nyt kuitenkin muutama lukukokemus, joita olen jo päässyt jakamaan muiden kanssa.

Imbi Paju (oik.) Ina Ruokolaisen haastateltavana. Kuva: Jyrki Soine
Imbi Paju: Suomenlahden sisaret - kun katsoo toisen tuskaa. Vaikuttava ja raskas teos monessa mielessä. Jatkoa Pajun Viron miehitysaikaa ja muistamista käsitelleelle Torjutut muistot -teokselle sekä tämän aihepiiristä tekemille elokuville. Suomenlahden sisarissa keskiössä ovat suomalaiset lotat ja Viron sisarjärjestön, Naiskodinturvan, jäsenet sekä heidän keskinäiset suhteensa ennen toista maailmansotaa. Pahuuden ja sorron kuvaukset ovat välillä lähes kestämätöntä luettavaa, mutta suosittelen teosta ehdottomasti kaikille, joita kiinnostavat muistamisen teemat. Pääsin keskustelemaan teoksesta kirjailijan kanssa 18.2. Lahden kirjamessuilla erittäin innostuneesti kuuntelevan yleisön edessä.

Henning Mankell: Panokset. Ruotsalaisen dekkaristin esikoisteos 1970-luvulta on ihan muuta kuin rikoskirjallisuutta, erittäin yhteiskunnallinen kuvaus räjähdysonnettomuudessa vammautuneen miehen pitkästä elämästä ruotsalaisen sosiaalivaltion rakentajana. Kirkas, tärkeä, uskomattoman valmis esikoiskirja.  En väheksy Mankellin muuta tuotantoa, mutta rikosromaanit eivät ole minua varten.  Lukupiiri sai taas kerran minut lukemaan jotain muuta kuin mihin muuten olisin tarttunut, hienoa!

Johanna Vehkoo: Painokoneet seis! - Kertomuksia uuden journalismin ajasta. Toivoisinpa, että mahdollisimman moni lehtiään hengiltä kuristava mediapomo lukisi tämän tutkimukseen ja havaintoihin perustuvan pamflettimaisen tietoteoksen ja myös uskoisi sen keskeisen sanoman. Levikkilukujen laskua ei saada pysäytettyä sillä, että hommaa tehdään entistä pinnallisemmin ja vähemmällä väellä, vaan jokaisen maakuntalehdenkin olisi syytä etsiä itselleen erikoisalue, johon panostaa - on se sitten tutkivaa journalismia tai erittäin hyvää yhteistyötä lukevan yleisön kanssa, netissä, paperilehdessä tai lukulaitteessa. Vaan uskovatko mediarutiineihinsa jumiutuneet pikauutiskoneistot moisia neuvoja? Epäilen.

Joseph Conrad: Pimeyden sydän. Tämä klassikko oli jäänyt minulta aiemmin väliin, nyt luin sen seuraavaa lukupiiritapaamistamme varten. Käsittelyssä vasta ensi kuussa, pitänee palata siihen vielä uudestaan. Hurja tarina Afrikkaa riistävästä norsunluukauppias Kurtzista ei ole vanhentunut 110 vuodessa.

David Eagleman: Tarinoita tuonpuoleisista. Amerikkalaisen neurotieteilijän kertomuskokoelma esittää 40 kuvitelmaa kuolemasta ja etenkin sen jälkeisestä ns. elämästä. Luin kirjaa parin juna- ja bussimatkan aikana, ja siihen se sopi loistavasti. Yllättävät, joskus lohdulliset ja toisinaan masentavat ajatukset tuntemattomasta tuonpuoleisesta saivat minut monta kertaa havahtumaan ja hekottelemaan sitä, miten olemmekaan jumiutuneet johonkin yhteen malliin pohtiessamme isoja asioita. Kovin isoja muistijälkiä havainnot ja oivallukset eivät kuitenkaan jättäneet.