torstaina, marraskuuta 14, 2013

Uusi työasema

Vähän aikaa sitten uutisoitiin laajasti siitä, kuinka istuminen tappaa mm. tällaisia kirjoitustyöläisiä. Pari kollegaa kertoi Facebookissa siirtyneensä moottoroidun työpöydän käyttöön voidakseen välillä seisoa työpöydän ääressä.

Terveyden eteen voi tehdä monia asioita, mutta uusien työhuonekalujen ostaminen ei kuitenkaan innosta elämäntilanteessa, jossa muutenkin on koko ajan mietittävä, mihin kaiken hankkimansa tavaran kierrättää.

Jo muutama vuosi sitten ajattelin, että voisin yrittää tehdä välillä töitä Billnäsin pyörivän kirjahyllyn päälle nostetulla kannettavalla koneella. Taisin hetken yrittääkin, ei oikein sytyttänyt.

Nyt testaan asiaa uusiksi. Kannettavan näppis ei ole maailman paras, mutta paranee vähän siitä, että onneksi fiksussa perinteisessä konttorikalusteessa on alaspäin kääntyvä lisälevy.

Puoliso suostui ottamaan minusta valokuvan työpisteen ääressä. Onkohan asento ergonomisesti sinne päinkään? Ainakin jalkaa olen jo vaihtanut muutaman kerran. Lähipäivinä kroppa kertonee lisää.

Viimeisessä kuvassa erittäin ergonomisesti lepäävä työkaverini, mäyräkoira Doris.

tiistaina, marraskuuta 05, 2013

Vieraana omassa elämässä


Zinaida Lindén kuvaa tuotannossaan ihmisiä, jotka on revitty juuriltaan. Oman elämän tutkimusaineistoa ainakin riittää, sillä kirjailija on syntynyt jo hävinneen Neuvostoliiton Leningradissa ja elää suomenruotsalaista elämää aviomiestä ja kirjoituskieltä myöten.

Hän on asunut myös Japanissa, mikä näkyi vahvasti mm. Runeberg-palkitussa Ennen maanjäristystä -romaanissa (2005).

Venäläisyys ja suomenruotsalaisuus ovat molemmat kansallisia ja kielellisiä identiteettejä, joita yhä useamman ”suomalaisen” tai ”kantaväestöön” kuuluvan on vaikea sulattaa. Ei siis ihme, ettei vierauden kuvaus jätä emigranttikirjailijaa rauhaan. Siinä on myös yksi hyvä syy lukea tämä teos.

Monta maata sitten -romaanin päähenkilö, Galina, on elänyt liikkuvaa elämää diplomaattimiehensä, Igorin, työn vuoksi, mutta on nyt juuttunut tämän kanssa konsulaattiin Turkuun. ”Asun kaikkialla enkä missään. En muista nykyistä postiosoitettani. En koskaan muista, missä kohtaa katkaisija on. Olen muuttanut vähintään kolmekymmentä kertaa.”

Lindénmäisesti Galina alkaa keriä tarinaansa auki minämuodossa. Aluksi lukijalle riittää tieto siitä, että Galina on diplomaatin puoliso ja siksi ulkopuolinen. Se on ehkä myös kertojan lähtökohta, josta hän alkaa esittää lisää miksi-kysymyksiä.

Galina palaa lapsuuteensa työlleen omistautuneiden patologi-isän ja kustannustoimittajaäidin ainoana lapsena. Tytär kyllä ihailee isäänsä mutta ei saa vastakaikua juuri koskaan, erityisesti kun valitsee opiskelualaksi taidehistorian lääketieteen sijasta. 

Armottoman tarkasti Lindén kuvaa vanhempia, joilla ei neuvostokilpailuyhteiskunnassa ole aikaa muille kuin toisilleen, työlleen ja koneistolle, jota pitää halveksiessakin palvella. Isoäitikään ei ole mikään satujen lämmin babushka.

Seuraava tärkeä ihminen on avioerolapsi Roman, jolla on juutalais-aristokraattiset juuret. Balettitanssija-Romanista tulee Galinan ensimmäinen rakkaus. Hän myös palaa aikuisen vaimon ja äidin elämään siinä vaiheessa, kun tämä alkaa pohtia syvemmin irrallisuutensa syitä.  

Galinan puoliso, Igor, jää teoksessa pitkään taustalle. Hän kyllä ”pelastaa” nuoren naisen tämän vanhempien kuoleman jälkeen, minkä kirjailija kuvaa erityislaatuisella tavalla kauniisti. 

Kirjailija pitää muissakin teoksissaan puolisoa ja lapsia usein perusturvana, joiden erityislaatua ei erikseen pohdita. Teoksen loppupuolella selviää, miksi arjen rakkaus voi olla hyvä valinta.

Kun Galina on käynyt läpi elämänsä tärkeät ihmiset ja tapahtumat, on aika palata takaisin vanhempien kohtaloon. Nykypäivän Pietarista hän löytää vastauksia kysymyksiin, joita ei ole koskaan ymmärtänyt edes esittää.

Kirjailijan kirkkaita havaintoja ja arkisia elämyksiä on ilo lukea, kiitos myös suomentaja Jaana Nikulan. Silti Lindénin tyyli juoksuttaa minämuotoista kerrontaa sivu sivulta ja luku luvulta saa lukijan välillä huokaamaan raskaasti. 

Jos tekstin imuun pääsee, ratkaisu avaa päähenkilön tapaa selvitellä elämänsä sotkussa olevia keriä omassa tahdissaan. Aivan teoksen lopussa on luvassa vielä palkitseva käänne.

Ina Ruokolainen


Zinaida Lindén

Monta maata sitten

Suom. Jaana Nikula. Gummerus 2013, 280 s.  

Kirja-arvio on julkaistu Keskisuomalainen-lehdessä 30.10.

Petojen aika

Traagisesta syyskuun yhdennestätoista on tullut monille New Yorkin ja Washingtonin 2001 terrori-iskujen symboli. Mutta jo 28 vuotta aiemmin, 11.9.1973, päivästä muodostui pedon luku Chilen vallankaappauksen ja kenraali Augusto Pinochetin vallan uhreille.

Auli Leskisen esikoisromaani Petojen aika on järisyttävä kuvaus ajasta, jolloin Suomeenkin kantautuivat  laajasti ulkomaanuutiset sotilasjuntan tavasta hoitaa "epävakautta" yhteiskunnassa. Syrjäytetyn presidentti Salvador Allienden kohtalo - väitetty itsemurha - pysäytti. Tulevina vuosina Suomeen tulivat ensimmäiset kiintiöpakolaiset juuri Chilestä.

Olin 1973 syksyllä juuri täyttänyt 14 ja seurasin tiedostavan elämäni ensimmäistä suurta ulkomaanuutista tiiviisti. Minuun iski vielä pahemmin hieman myöhemmin tullut tieto suosikkirunoilijani Pablo Nerudan kuolemasta.

1970-luvulla Yleisradiossa oli vasemmistoystävällinen ilmapiiri, jonka ansiosta - joidenkin mielestä syystä - vasemmistohallituksen kaatamista ja juntan toimia seurattiin varsin tiiviisti. Sitä en muista, miten ihmisoikeusrikoksista, vainoista ja suoranaisesta kansanmurhasta, tuolloin puhuttiin. Myöhemminhän niitä on käsitelty mediassa laajasti.

Mutta takaisin Auli Leskisen romaaniin, jonka kirjoittaja on entinen Ylen ulkomaantoimittaja ja Latinalaisen Amerikan tuntija. Petojen aika on erittäin hyvin kirjoitettu, rankka ja surullinen kirja, jota varten kirjailija on ilmeisesti tehnyt paljon taustatyötä. Se ei kuitenkaan ole vain äärimmäisen tarkka reportaasi vaan hieno kuvaus yhden perheen, Rojasien, jäsenten ajatuksista ja kokemuksista. Etenkin perheen tyttären, Christinan, vaiheet niin kidutuskammiossa kuin elämässä ennen ja jälkeen nostavat lukijan ihon kananlihalle.

Petojen aika kertoo petoksesta ja äärimmäisesta pahuudesta mutta myös siitä, miten me tavalliset ihmiset käännämme helposti katseemme muualle, kun jotain pahaa alkaa tapahtua. Toivoa on siellä, missä joku puuttuu, auttaa ja välittää, niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin. Selvyyden vuoksi: Leskisen kirjassa ei ole mitään kliseistä, ainoastaan minun vieläkin selkiytymättömissä ajatuksissani.

Lukekaa kirja, joka on myös Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon ehdokkaana. Minä palautan sen tänään Lahden kaupungikirjastoon, jotta seuraava lukija saa sen nopeasti.

keskiviikkona, lokakuuta 16, 2013

Onnea Eleanor Catton!

Uusiseelantilainen Eleanor Catton on voittanut Booker-palkinnon kaikkien aikojen nuorimpana kirjailijana, 28-vuotiaana. Teos on tietenkin tärkeämpi kuin kirjailijan ikä, se on vielä suomentamaton Luminaries. Kultakuumeen ajoista kertova murhamysteeri ilmestyy suomeksi vuoden kuluttua syksyllä, kertoo Siltala-kustantamo Facebook-sivullaan.

Olen lukenut Cattonin Harjoitukset pariin kertaan, ensin Messilän kirjailijakokouksen 2011 innostamana ja viime talvena lukupiiriämme varten. Aiemmassa blogimerkinnässäni kirjasta pieni luonnehdinta.

torstaina, lokakuuta 10, 2013

Onnea Alice Munro!

Kanadalainen novellisti Alice Munro saa tämän vuoden kirjallisuuden Nobelin. Uskon, että kanssani onnittelee laaja (nais)lukijajoukko, joka ihailee Munron tarkkanäköisiä tarinoita aivan tavallisesta elämästä.

Kirjoittamistani kirjallisuusarvioista löytyy yksi Munro-arvostelu. Se on marraskuulta 2010, jolloin olin lukenut hänen teoksensa Liian paljon onnea.

Yritin äsken löytää kirjaa hyllystäni, mutta ilmeisesti olen joko antanut hyvän kiertää jollekin paljon lukevalle ystävälleni tai sitten vain sijoittanut sen johonkin muualle kuin aakkosten mukaan pitäisi. Viikonloppuna olen menossa maalle tyhjentämään kirjahyllyä ja kerään sieltä mukaani muut omistamani Munrot.

keskiviikkona, lokakuuta 09, 2013

Luettuja, arvosteltuja ja unohtuneita kirjoja

Vajaat puolitoista vuotta sitten, toukokuussa 2012, aloin kirjata lukemani kirjat ylös tämän blogin lukupäiväkirjaan. Perimmäinen syy oli halu pysyä selvillä siitä, paljonko oikein luen ja mitä kirjoista jää mieleen.

Ensimmäiseen on nyt helppo vastata, ainakin kirjaksi määriteltävien tekstien osalta. Olen lukenut vuoden 2012 toukokuun alusta lähtien 89 kirjaa tai oikeastaan 86 kokonaan, sillä kolme olen joutunut jättämään kesken. Yhden niistä eli Leevi Lehdon suomentaman Ulysseksen lukemisesta loppuun haaveilen edelleen.

Vuodessa eli syyskuusta syyskuuhun luin noin 70 kirjaa, siis enemmän kuin kirjan viikossa. Pääosa kirjoista on fiktiota ja nimen omaan proosaa, jonkin verran seassa on elämäkertoja ja ammattikirjallisuutta. Kunhan reilun parin viikon päästä saan valmiiksi yhden suunnittelemani koulutuksen, listalle pompahtaa aika monta sosiaalisen median käyttöä koskevaa teosta, joita olen lueskellut kaiken muun ohessa kesästä asti.

Mitä sitten kirjoista muistan? En välttämättä paljonkaan enempää kuin silloin, kun en listannut lukemiani kirjoja mihinkään ylös. Tosin nyt minulla on jokin dokumentti, johon palaan, kun en muista kirjan nimeä, mikä tuntuu nykyisin unohtuvan minulta ensimmäiseksi. Paljon paremmin muistan tunnelmat, tyylin, henkilöt ja juonen.

Muutama hieno romaani on jäänyt todella kolkuttamaan alitajuntaan. Itse asiassa kaksi viimeksi lukemaani, Merete Mazzarellan Elämä sanoiksi ja Jari Tervon Esikoinen ovat olleet suuria elämyksiä, mutta niidenhän vaikutuksen kestävyydestä ei ole mitään takeita. Kesällä lukemistani Tuula Mai Salmelan dekkareista pidin kaikista. Kesäkuun suuria lukukokemuksia olivat Davide Enian Maan päällä ja Saara Villan äitinsä Kyllikki Villan matkakirjoista koostama ja kauniisti kommentoima Äidin lokikirja.

Oli suuri ilo myös lukea Jonathan Franzenin esseekirja Yksin ja kaukana - etenkin kun olin lukenut myös hänen kuolleen ystävänsä David Foster Wallacen huiman esseekokoelman Hauskaa, mutta ei koskaan enää. Monta hyvää jätän nyt tässä mainitsematta.

Olen aiemminkin yrittänyt pitää jonkinlaista kirjaa lukemisistani, mutta homma on aina aiemmin kaatunut joko liialliseen kunnianhimoon, aikapulaan, väsymiseen tai unohduksiin. Yritin jossain vaiheessa tässä blogissa ja lyhytaikaisessa toisessa blogiyritelmässä sanoa jotain kaikista lukemistani kirjoista - se ei onnistunut mitenkään, koska aina ei ehdi tai ei kertakaikkiaan ole mitään sanottavaa. Ammatin puolesta arvostelen muutaman kirjan vuodessa, ne arviot kopioin aina julkaisun jälkeen myös tänne.

Ihailen ja kadehdin esimerkiksi niitä saman lukupiirin jäseniä, jotka tekevät jokaisesta lukemastaan kirjasta tarkat muistiinpanot muistikirjaan ja voivat niiden pohjalta siteerata ja muuten nostaa esille kirjan tärkeitä kohtia. Minä teen samaa arvostellessani paljon alkeellisemmalla tavalla: liimaan tarralappuja sivujen väliin ja kirjoitan niihin jonkin avainsanan. Kun kirja on käsitelty, poistan laput, jotta voin joko pistää siistin kirjan hyllyyn tai antaa sen eteenpäin. Kun luen huvikseni, en jaksa tehdä muistiinpanoja.

Sain äskettäin äidiltäni pinon isovanhempieni kirjastosta periytyviä kirjoja. Isoisäni Jaakko Leppo oli journalisti, suomentaja ja kriitikko 1920-1950-luvuilla, joten kokoelmassa on muutama aika hienokin omistuskirjoitus aikansa kuuluilta kirjailijoilta. Iloitsen niiden lisäksi isoisäni hyvin käytännönläheisestä tavasta käsitellä arvosteltavia kirjoja: marginaalit ja välillä rivinvälitkin ovat täynnä hänen käsin kirjoittamiaan merkintöjä. Kirjat eivät totta vie ole siistejä, mutta ne elävät historiallisina dokumentteina hyvin vahvasti.

maanantaina, syyskuuta 30, 2013

Viikko aikaa nähdä Fellmanin pelto -elokuva

Kävin tänään katsomassa Kaisa Salmen Fellmanin pelto -elokuvan Lahden taidemuseossa. 25-minuuttinen teos perustuu huhtikuiseen performanssiin, johon itsekin osallistuin yleisönä. Se on myös itsenäinen taideteos, joka onneksi käyttää hienosti hyväksi muitakin elokuvan keinoja kuin vain tapahtuman taltiointia.

Sanon jo tässä vaiheessa: menkää katsomaan! Aikaa on vain viikko, sunnuntaihin 6.10. asti. 

Yksi tärkeä ratkaisu on esittää elokuvaa kolmikanavaisena eli samaan aikaan kolmelta suurelta kankaalta, jotka lähes täyttävät taidemuseon suurimman näyttelyhallin pisimmän seinän. Kun kankailla pyörii välillä kolmekin eri kuvakulmaa, katsoja todella kokee olevansa keskellä tapahtumaa. Myös filmissä puhuvat hyvin monenikäiset ihmiset tulevat lähelle.

Esiintyjistä osa kertoo sukunsa tarinaa, osa esittää jonkun muun kertomaa. Kertomukset on filmattu erikseen studiossa, mutta paria keskeistä ihmistä on kuvattu myös jo performanssin aikaan läheltä.

Oman kokemukseni mukaan suurimman vaikutuksen tekevät juuri ne, joissa kertojalla on myös henkilökohtainen suhde vuoden 1918 tapahtumiin. Toisen kertojan punainen isoisä oli murhattu, toisen isoisä puolestaan ollut teloittajien puolella. Taiteilija Kaisa Salmi kertoi tekstien alkuperän vasta elokuvan jo katsottuamme, joten luotan kokemukseeni.

Elokuva on mielestäni sävyiltään jyrkempi kuin keväinen performanssi. Edelleenkään Kaisa Salmi ei ole ohjaajana ottanut poliittisesti kantaa suuntaan tai toiseen, mutta sovittamattomien mielipide-erojen maaperä on filmistä löydettävissä. Elokuva sisältää mm. Perussuomalaisten Jussi Niinistön ajatuksia siitä, miksi hänelle vuoden 1918 tapahtumat merkitsevät vapaussotaa ja punakapinan kukistamista.

Fellmanin pellolla lauloimme Marseljeesin yhdessä uusilla sanoilla, joissa Heikki Salo korosti ympäristöä ja ekologiaa. Elokuvan alkupuolella Kaisa Korhonen laulaa Marseljeesin tunnetuimmalla suomalaisella suomennoksella, joka työväenlauluna alkaa sanoilla "Nyt eespäin lapset synnyinmaan."

Filmi on jännittävä sekoitus fiktiota ja faksaa. Sen kestäessä kerrotaan mm. taistelussa kuolleiden, leireillä menehtyneiden ja teloitettujen lukumäärät molemmilta puolilta.

Elokuvan voi näillä näkymin nähdä vain ensi sunnuntaihin eli 6.10. asti ma-pe klo 10-17 ja la-su klo 11-17. Esitys alkaa alusta aina puolen tunnin välein, tasan ja puolelta. Liput 3, 2 ja 1 euroa. Taidemuseossa esitetään myös taltiointia performanssiin liittyneestä paneelikeskustelussa, jossa eri alojen asiantuntijat pohtivat sisällissodan perintöä.

Kaisa Salmi kertoi tämän päivän tiedotustilaisuudessa, että elokuvasta pyritään tekemään myös yksikanavainen teos, jota siis voisi esittää joko tv:ssä tai elokuvateatterissa. Joka tapauksessa seuraavaan mahdollisuuteen voi mennä jopa vuosia.

lauantaina, elokuuta 17, 2013

Lihava nainen ei halua vaieta


Anni Kantto palaa kolmen vuoden jälkeen Helsingistä Tampereelle epäonnistuttuaan kaikessa. Hän on saanut potkut työpaikasta, miesystävä on jättänyt ja taakse on jäänyt myös epäonnistunut terapia.

37-vuotias Anni on iso, todella lihava. Kun nainen raahaa painavia ostoskasseja ylös Armonkallion pakoyksiötä, hän tuntee katseet selässään. Kun hän syö kahvilassa pullaa, hän aistii paheksunnan.

Pekka Hiltusen poleeminen romaani Iso käy Annin henkilökuvan kautta kiinni yhteen etuoikeutetun maailman isoon ongelmaan: läskiin. Kuvaamalla Annin ajatuksia, tekoja ja ympäröivän yhteiskunnan reaktioita kirjailija osoittaa, miten pelkkä lihavuus tekee ihmisestä hylkiön.

Annin lihavuus on ongelma muille ja siksi myös hänelle itselleen. Nainen on sivistynyt, koulutettu ja terve mutta joutuu joka paikassa kohdelluksi ihmisenä, jonka on pakko laihtua. Hän haluaa olla toisinajattelija.

Teoksen kertoja on koko ajan Anni, kirjan lukujen aika ja paikka vuorottelevat.

Helsingin Anni käy todella lihavien painonhallintaryhmässä Lapinlahden sairaalan tiloissa ja tekee kahvilatöitä surkeassa kuppilassa. Hän myös elää lyhyen ja kauniin miessuhteen, joka ei kaadu lihavuuteen vaan siihen, miten huonosti Anni kestää ympäristön reaktiot ulkonäköönsä.

Tampereen Anni yrittää hahmottaa uutta elämää työttömänä, rahattomana ja lyötynä. Ainoa hyväksyvä ihmissuhde alkaa rakentua epätodennäköisen henkilön, vuokraemännän kanssa.

Toisinajattelija-Anni kirjoittaa päässään puheita ja suunnittelee ulostuloja lihavien puolesta. Hän lukee pakkomielteisesti kaiken, mitä lihavuudesta kerrotaan iltapäivälehtien lööpeistä lääketieteellisiin artikkeleihin. Hän masentuu ja suuttuu yhä useammin olettamuksesta, jonka mukaan lihava on aina ongelma yhteiskunnalle.

Psykologisia trillereitä aiemmin kirjoittanut kirjailija on selvästi käynyt läpi merkittävän määrän lihavuudesta kirjoitettuja tekstejä. Osa siitä taipuu kiinnostavaksi fiktioksi, mutta liian paljon sivuille on siirtynyt uuvuttavaa faktaa.

Painonhallintaryhmää Hiltunen kuvaa valtapelinä, jossa terapeutti ja muut ryhmän jäsenet kuitenkin jäävät valjuiksi. Välillä on vaikea uskoa, miksi näin tylsällä miehellä on paljon valtaa ryhmäläisiin, kun panoksena on koko elämää koskevat päätökset kuten lihavuusleikkaus.

Astetta hurjemmin kirjailija kuvaa sosiaaliministeriä ja hänen masinoimaansa lihavuuskampanjaa, joka lopulta saa Annin toimimaan. Avoimessa keskustelutilaisuudessa hän murentaa hieman virallisen lihavuuspropagandan rintamaa.

Uskottavin ja mielenkiintoisin teos on kuitenkin kuvatessaan Annin ja vuokraemännän, Huivirouvan, kohtaamisia. Kumpikin on yksin, kantaa surua ja ulkoista merkkiä, joka eristää heidät muista. Lihavuus ei määritä heidän suhdettaan.

Antisankari-Anni on virkistävä päähenkilö, jonka olisin toivonut irrottelevan vielä vähän rajummin. Lihavien syrjintä on kummallisen hyväksyttyä ja todennäköisesti vielä paljon rajumpaa todellisuudessa kuin Iso-teoksessa. Tällaisenakin kirja herättää pohtimaan, toivottavasti myös omia asenteita.

Ina Ruokolainen


Pekka Hiltunen
Iso                
WSOY, 2013, 419 s.

Kirja-arvio on julkaistu Etelä-Suomen Sanomissa (ei verkossa), Savon Sanomissa ja Keskisuomalaisessa.
 

keskiviikkona, kesäkuuta 26, 2013

Kirjailijakokouksen alustukset

Lahden kansainvälisen kirjailijakokouksen alustukset ovat nyt myös netissä luettavissa. Osa esseistä toimii ihan sellaisenaan, joten suosittelen. Esimerkiksi Davide Enian lukijaa huijaava kertomus isosisänsä tanssista karkuun teloittajia on suorastaan valloitava.

Sain muuten Lahden kaupunginkirjastosta Enian kirjan Maan päällä lainaksi. Muutaman kymmenen sivun jälkeen ihailen miehen kirjailijankykyjä ja huokailen hänen kuvaamansa Sisilian ihmiskuvaa. Sehän on ihan varmasti tarkoituskin...

tiistaina, kesäkuuta 18, 2013

Kieli, kansallisuus ja identiteetti

Lahden kansainvälinen kirjailijakokous Messilässä on nyt ohi. Ja hyvin loppuikin, sillä jo aika väsähtäneiden kirjailijoiden viimeinen paneeli oli hauska, kiihkeä, välillä vähän turhautunutkin.  Aurinkoinen sää herätti jopa anarkistisiin tekoihin: Per Ole Persson komensi osallistujat avaamaan teltan seinän auki auringolle.





Seurasin ajatuksia Twitter-tililläni (InaFrancisca), jossa merkitsin ne #kirjailijakokous-tunnuksella. Muutama muukin paikalla ollut twiittasi samalla hashtagilla.

Pääsin kuuntelemaan alustuksia kolmena päivänä iltapäivisin ja lisäksi ehdin eilisiltaiseen runoiltaan. Sibeliustalolla oli yllättävän väheä siihen nähden, miten innostava tapahtuma se on: yhdistelmä käsittämättömien kielten surinaa, antaumuksellisia, rohkeita ja pelokkaita esiintyjiä ja tietenkin suurta lahjakkuutta. Runoista oli jälleen kerran tehty vihko, johon runot on suomennettu ja painettu usein myös alkukielellä ja englanniksi.

Kielet, kansallisuudet ja identiteetit olivat hyvin vahvasti esillä Murtuvat muurit -otsikon alla, hieman eri tulokulmasta kuin usein aiemmin. Ulkomaisista vieraista moni oli pakolainen, vaihtanut kieltä tai kuului vähemmistöön. Paikalla ei ollut yhtään englannin kielellä kirjoittavaa kirjailijaa - toki englantia käytettiin paljonkin keskustelussa. Olipa ihana kuunnella italiaa, galiciaa, espanjaa, ranskaa, venäjää ja ties mitä kieliä! Näistä osaan vain italiaa, lopusta sain selvää tulkkien hienon työn ansiosta. Tulkit saivat ansaitut aplodit kokouksen lopuksi.

Kirjailijakokouksesta bloggasi säännöllisesti mm. pitkän linjan toimittaja Kari Naskinen. Osallistujista ainakin Heikki Aittokoski heitti oman alustuksensa heti verkkoon. Kirjailijan blogissa on muitakin kokousta koskevia tekstejä. Eikä tietenkään pidä unohtaa kirjailijakokouksen omaa sivua ja sen blogia.

maanantaina, kesäkuuta 17, 2013

Kirjailijat, muurit ja minä

Lahden kansainvälinen kirjailijakokous aloitti keskustelut eilen Hollolan Messilässä, reilun kymmenen kilometrin päässä Lahden keskustasta. Tänä vuonna teema on Murtuvat muurit, joka jälleen kerran on tarpeeksi monimielinen ja kuitenkin tarkka saadakseen kirjailijat pohtimaan muureja sekä kirjoittamisessaan että yhteiskunnissa ympärillään. Messilässä onkin läsnä sekä pakolaiskirjailijoita että ihmisiä, jotka ovat kirjoittaneet teoksensa marginaalissa.

Pääsin mukaan aamulla alkaneeseen kokoukseen vasta iltapäivällä, jonne vei kätevästi ilmaisbussi. Olinkin sitten ainoa matkustaja siinä kuljetuksessa. No, illalla keskustelujen päätyttä meitä oli jo kymmenkunta.

Iltapäivän keskustelussa esiintyivät algerialainen Farid Benyoucef, suomalainen Johanna Venho ja Unkarin transsilvanialainen Anna T. Szabó. Benyoucefin lukema katkelma hänen saarrettuun Palestiinaan sijoittuvasta kirjastaan oli hyvin koskettava, ehkä jopa hieman naiivi: siinä pieni lintu lopulta ylitti vankilankin muurit viemällä viestejä - jopa spermaa - vangitulta mieheltä vaimolleen.

Mutta ajatus naiiviudesta karisi saman tien, kun kirjailija alkoi kertoa algerialaisten kokemasta apartheid-politiikasta Ranskan hallintovuosina ja pitkästä sisällissodasta 1990-2000-luvuilla. Selvisi sekin, ettei B. lataa kovin paljon toivoa arabikevään kaltaisille vallankumouksille, sillä aina on valtaan päässyt vallankumouksen voittaja alkanut sortaa toisia uskonnon ja politiikan keinoin. Algeriassa on voimassa sharia-laki, joka ei esimerkiksi anna juurikaan oikeuksia naisille.

Johanna Venhon esityksen muurit olivat kirjailijan sisällä. Niistä Venho oli pyrkinyt irti kirjoittamalla Jaana Seppäsen kanssa dialogiin perustuvan teoksen Revitään rikki se rakkaus. Eniten minua viehätti Venhon pohdinta siitä, miten kirjailija joutuu usein pyörimään oman napansa ja ajatustensa ympärillä: "Mutta miksi kaipasin dialogia? Mikä minua oli alkanut kirjoittamisessa väsyttää? Minä. Minä. Minä maailmassa. Synkkä yksinpuhelu. Minun lävitseni nähty historia ja yhteiskunta...."

Keskustelin Venhon ajatuksista teltan ulkopuolella hetken kirjailija Eeva-Kaarina Arosen kanssa, joka entisenä toimittajana ymmärsi toimittajan ammatin yhden edun verrattuna osaan kirjailijoista: dialogia on aina käytävä vähintään lehden sisällä, nykyään myös lukijoiden kanssa.

Anna T. Szabón alustuksen aikaan oli jo pakko puikahtaa hakemaan kahvia, joten osa siitä meni ohi. Sen sijaan keskustelussa kiinnitin huomiota siihen, miten kirjailija selvästi harmistui toiselle puheenjohtajalle Joni Pyysalolle, joka kysyi häneltä suhdetta itäblokin ja Neuvostoliiton aikaan.

Alustuksessaan (jonka sain kirjallisena lehdistötilasta) kirjailija oli toki aloittanut kokemuksistaan Itä-Euroopan muurientakaisesta elämästä. Tärkeintä siinä hänelle oli kuitenkin transsilvanialaisuus, jota hän oli kokenut 15-vuotiaaksi asti ensin romanialaisena, sittemmin unkarilaisena. Pienen marginaalikansan jäsenenä hän oli joutunut kokemaan väheksyntää ja muukalaisuutta. "Tätä arvokasta läksyä en koskaan unohda, opin katselemaan maailmaa ulkopuolisen näkökulmasta, mikä kirjailijalle on hyvin hyödyllistä."

Tänään pääsen Messilään taas vasta iltapäivällä, vaikka alun perin oli tarkoitus istua koko päivä teltassa. Menetän siis ainakin kovasti kohutun italialaisen Davide Enian esityksen, mutta yritän korvata sen lukemalla hänen romaaninsa Maan päällä, kunhan saan sen kirjaston varausjonosta. Illalla on kansainvälinen runoilta Sibeliustalossa, sinne on ehdottomasti mentävä.

keskiviikkona, kesäkuuta 12, 2013

Ja vuoret kaikuivat



Kirjailija Khaled Hosseini on kuvannut lapsuutensa kotimaata Afganistania tavalla, joka tuntuu kiinnostavan länsimaisia lukijoita. Leijapoika ja Tuhat loistavaa aurinkoa ovat kestosuosikkeja myös Suomessa niin kouluissa, blogeissa kuin lukupiireissäkin.  

Ensimmäisessä romaanissa teoksen kokija on mieheksi kasvava poika, toinen kuvaa naisen asemaa vahvojen henkilötarinoiden kautta. Kirjojen Afganistan on väkivaltainen ja epätasa-arvoinen, mutta niissä muistetaan myös maan vuosituhantisen kulttuurin kauniit puolet.  

Ja vuoret kaikuivat -teoksessa Afganistan ja etenkin sen pääkaupunki Kabul on enää vain yksi tapahtumaympäristöistä. Teos koostuu toisiinsa liittyvistä tarinoista, joista osa saattaa kummuta 15-vuotiaana Afganistanin jättäneen Hosseinin taustasta. Sillä erotuksella, että diplomaatin lapsi pääsi pakoon poliittista sekasortoa Yhdysvaltoihin perheensä kanssa.

Romaanin päähenkilöistä suurin osa revitään irti juuriltaan yksin, ilman perhettä tai aina edes muistoa taustoistaan. Joku pääsee länteen tai parempaan asemaan kotimaassaan, toinen tuhoutuu.

On myös heitä, jotka matkustavat toiseen suuntaan ja löytävät avustustyöstä Kabulissa tarkoituksen elämälleen. Lähtijät ovat rohkeita ja pelkureita, pettureita ja hyväntekijöitä, mutta jokaisella on aukko elämässään. Väkivalta ei näissä tarinoissa vyöry päälle enempää kuin muut yksilön, perheen tai yhteiskunnan kipukohdat.

Teos lähtee liikkeelle tarinasta, jota isä kertoo pienelle tyttärelleen, Parille, ja tämän isoveljelle, Abdullahille. Tarinassa isä joutuu antamaan yhden lapsistaan pois säästääkseen koko kylän vaaralliselta hirviöltä.

Seuraavana aamuna isä, Pari ja Abdullah lähtevät kävellen vuoristokylästä Kabuliin, jossa veli tajuaa joutuvansa luopumaan rakkaasta pikkusiskostaan. Rutiköyhän maalaisperheen tytöstä tulee hyvinvoivan pariskunnan lapsi suureen kaupunkitaloon.

Pisimpään seurataan talon isännän, herra Wahdatin, ja palvelijan, Nabin, suhdetta. Nabi on vastuussa pienen Parin elämän ensimmäisestä isosta käännekohdasta ja yrittää paikata asiaa hoitamalla ensin halvaantunutta isäntäänsä ja myöhemmin antamalla perimänsä talon kansainvälisen avustusjärjestön käyttöön.

Monet kirjan kauneimmista kohtauksista tapahtuvat talossa, joka kukoistaa ja rapistuu asukkaidensa mukana ja lopulta luovuttaa salaisuuksiaan myös ulkopuolisille. Lähes elävänä se on selvä vastakohta uusrikkaan huumekauppiaan luksushuvilalle, jossa miehen lapsi ja vaimo ovat käytännössä vankeina.

Hosseini kuvaa vahvasti etenkin vanhan sivistyneistön elämää ja elinympäristöä, jonka piiristä hänkin on lähtöisin. Ilmaisu laimenee, kun henkilöt muuttavat Eurooppaan tai Yhdysvaltoihin, vaikka kirjailija itse on elänyt suurimman osan elämästään USA:ssa.

Selvästi kirjailija on kuitenkin jo matkalla pois Afganistanista, jonka kuvaamiseen hän kertoo jo hieman väsyneensä kahden edellisen kirjansa aikana. Se näkyy.

Parasta kirjassa ovat monet syvästi inhimilliset romaanihenkilöt, joista moni paikkaa tyhjyyttään hoitamalla muita. Lukemattomine sivuhenkilöineen ja -juonineen romaani muistuttaa ajoittain itämaista satukokoelmaa, jossa aina uudet vastoinkäymiset ja ihmeet odottavat seuraavan vuoren takana. Kieli tukee kauniisti melankolisia tarinoita, mistä kiitos myös suomentaja Katariina Kailalle.

Välillä kirjailijalla tuntuu olevan kova kiire tiivistää vuosikymmenten tapahtumat luetteloksi, jotta tarinassa päästään taas eteenpäin. Yllättäen teos loppuu lähes onnellisesti.

Ina Ruokolainen


Khaled Hosseini
Ja vuoret kaikuivat
Suom. Katariina Kaila
Otava 2013, 411 s.
 
Kirja-arvio on julkaistu 9.6. Savon Sanomissa ja 10.6. Keskisuomalaisessa.

maanantaina, toukokuuta 20, 2013

Linnuille ja D.F. Wallacen muistolle


Yhdysvaltalainen kirjailija Jonathan Franzen löi läpi Suomessa lopullisesti tiiliskiviromaanillaan Vapaus, jonka Siltala julkaisi 2011. Viime vuonna ilmestyi Epämukavuusalue, jonka tarinat käsittelivät pääosin kirjailijan nuoruutta.

Nyt on saatu suomeksi Yksin ja kaukana, jonka kirjoitukset ovat pääosin viime vuosilta ja käsittelevät aikuisen Franzenin mielenkiinnon kohteita.

Yksi teoksen kantavista teemoista on linnut, joiden perässä kirjailija on matkustanut Välimeren maihin tutkimaan kiellettyä pikkulintujen metsästystä, Kiinaan etsimään harvoja säilyneitä luontosaarekkeita ja Tyynenmeren saarelle, jonne Robinson Crusoen esikuvan uskotaan haaksirikkoutuneen. Suomentaja Raimo Salmista voi vain ihailla yksityiskohtiin menevän luontosanaston kääntämisestä!

Esseissä on tietenkin kysymys paljon enemmästä kuin lintutarinoista. Lintuharrastuksen ja kirjoittamisen suhdettaan Franzen kuvaa teoksen ensimmäisessä kirjoituksessa Ei tuska tapa: ”-, olin luopunut lehtityöstä muutaman varhaisen kokeilun jälkeen, koska faktojen maailma ei kiehtonut minua sillä tavoin kuin fiktion maailma. Mutta kun lintumaailmasta saamani kokemus oli opettanut minut pikemminkin käymään päin tuskaani, kiukkuani ja toivottomuuttani kuin pakenemaan juuri niitä, otin hoitaakseni uudenlaisen journalistisen tehtävän. Kulloinkin inhoamistani asioista tuli juuri niitä, joista halusin kirjoittaa.”

Franzenin inhoamiin asioihin kuuluvat luonnon tuhoajien ohella sosiaalinen media ja ihmisten riippuvuus teknologiasta. Hän ilakoi herkullisesti PR-koneistolla jutussaan New Yorkin osavaltion haastattelu

Lintujen ohella kirjailija kirjoittaa lämmöllä kirjallisuudesta, osin ehkä myös viran puolesta. Osa teoksista kuuluu anglosaksiseen historiaan ja menee ainakin minulta ohi, mutta mukana on myös paljon suomalaisille tuttuja teoksia. Nauravassa poliisissa kirjailija kertoo, miten hän löysi Maj Sjöwallin ja Per Wahlöön dekkarit.

Nimiessee Yksin ja kaukana alkaa kuvauksella Alejandro Selkirkin saaren maantieteellisestä sijainnista ja vaikeasta matkasta sinne. Markkinointikiertueen väsyttämä kirjailija päättää lähteä matkaan mukanaan tuliterät retkivarusteet ja Daniel Defoen klassikko Robinson Crusoe, jota pidetään ensimmäisenä englanninkielisenä romaanina. 

Muutaman sivun jälkeen – kuin ohimennen – hän paljastaa matkan tärkeän vaikuttimen, halun toipua kollegansa ja ystävänsä David Foster Wallacen itsemurhasta. Käydessään keskustelua milloin Crusoen, milloin ystävänsä kanssa, Franzen yrittää valloittaa mahdottoman vuorenhuipun nähdäkseen huippuharvinaisen lintulajin ja ripotellakseen Wallacen tuhkaa saarelle. 

Retken olosuhteet vaihtuvat hengenvaarasta masentavaan sateeseen ja kirjailijan tunnetilat surusta vihaan ja kyllästymiseen.

Monesti muutenkin Franzen viittaa Wallaceen, jonka viime vuonna suomennettu esseekirja Hauskaa, mutta ei koskaan enää on luonteva keskustelukumppani myös lukijalle. Franzen ei häviä ilmiöiden kuvaajana maanisen tarkalle Wallacelle, mutta tyylilaji vaikuttaa lähes kliiniseltä edesmenneen kollegan henkeäsalpaavien syväsukellusten rinnalla. 

Journalistina voin vain ihailla molempien tapaa kertoa todellisuudesta kaunokirjallisin keinoin.

Ina Ruokolainen


Jonathan Franzen
Yksin ja kaukana
Suom. Raimo Salminen
Siltala 2013, 338 s.
 
Kritiikki on julkaistu 20.5.2013 Etelä-Suomen Sanomissa.  

sunnuntaina, huhtikuuta 28, 2013

Fellmanin pelto ja Marseljeesi

Fellmanin pelto -performanssi tänään Lahdessa onnistui hienosti, vaikka sinne ei saatukaan tavoiteltua 22 000:a ihmistä. Joka tapauksessa me tuhannet osanottajat olimme mukana vilpittömästi, osa hyvinkin täysillä.

Kuuntelimme Kaisa Salmen ja Teemu Mäen kirjoittaman koskettavan tekstin, keskustelimme sisällissodasta vieruskaverin kanssa, osallistuimme Heikki Salon uudelleen sanoittaman Marseljeesin laulamiseen ja teimme jopa Hanna Brotheruksen suunnitteleman koreografian liikkeitä. Tosin juuri liikkeiden aikana muutama ihminen lähti läheltäni pois kentältä.

Olen ehdottomasti liikkuva ihminen, mutta tällä kertaa koreografia jäi kakkoseksi hienon Marseljeesi-kokemuksen rinnalla. Sävelmä on yksi maailman hienoimmista ja moni meistä oli printannut mukaansa yhteistä vastuuta maailmasta korostavat sanat. Lauloin, vaikka en osaa.

Kyllä koreografiallakin oli paikkansa, sillä juuri sen aikana pyrittiin käsittelemään sitä, miltä tuntui olla vankina taivasalla päiväkausia ilman tietoa tulevasta. Vuonna 1918 oli kuulemma harvinaisen kylmä kevät. Nytkin alkoi sataa räntää ja rakeita kesken auringonpaisteen kuin symbolina sisällissodan tapahtumille 95 vuotta sitten.

Minulle tuli taideteoksesta vahva ja seesteinen olo. Kyyneliäkin pellolla kuulemma kuivattiin.

maanantaina, huhtikuuta 22, 2013

Kansatiedettä ja rakkautta


Paula Havasteen Yhden toivon tie -teoksen jälkeen oli helppo ennustaa, että itsenäisistä osista koostuvan sarjan kolmas kirja käsittelee jälleenrakennuksen aikaa. Kolme käskyä todellakin tarttuu teemaan, mutta eri näkökulmasta kuin odotin.

Sota-ajasta on kulunut jo kymmenen vuotta. Pääosassa on kahdessa edellisessä kirjassa pääosissa olleen Annan tytär Raija, ei siis edellisen teoksen Oili-sisar, jonka paraneminen Lapin sodan traumoista tuntui jäävän kesken. 

Helsinkiläinen Raija lähtee osana kansatieteen opintojaan kesäksi harjoittelijaksi Rovaniemelle, johon ollaan perustamassa kotiseutumuseota. Matka on nuoren naisen ensimmäinen ja ilmeisen tarpeellinen irrottautuminen perheestä. 

Isän ja äidin ristiriidat, tädin salaisuus, nuoremman sisaren oireilu ja pikkuveljien erilainen kohtelu kotona käyvät moneen kertaan Raijan mielessä.

Rovaniemellä on vastassa alkeellinen telttamajoitus, työtä valvova dosentti ja joukko opiskelijoita. Työtä historiallisten esineiden ja museoalueen kanssa riittää kuutena päivänä viikossa, mutta Raija hyppää partiotytön tarmolla ja vapauden riemulla kaikkeen uuteen.

Poltettu ja uudelleen rakenteilla oleva Rovaniemi monine kansankerroksineen on herkullinen ympäristö, jonka Havaste tuntee ilmeisen hyvin. Kiinnostavaa on myös lukea, miten kansatieteilijät, tulevat museoalan ammattilaiset, rakentavat Suomi-identiteettiä sotien jälkeen.

Kirjailija on paneutunut ajan tapoihin ja sanontoihin vanhoja linnunnimiä myöten. Tämä kulttuurin- ja ajankuvaus onkin kirjan parasta antia.

Kirjasarjan tärkeä elinneste, rakkaus, sen sijaan jää aiempiakin osia laimeammaksi. Suopursu kukkii -iskelmällä mustalaismies Rainer pääsee Raijan sydämeen ja telttaan asti, mutta kulttuurit ylittävälle ihastukselle ei juuri löydy ymmärtäjiä eikä tulevaisuutta. 

Havaste kasvattaa kirjasarjassaan joukon itsenäisiä, koulutettuja ja sivistyneitä naisia, mistä kiitos. Oikeilta ihmisiltä hahmot tuntuvat useimmiten suhteessaan työhönsä. Liian usein kirjailija panee henkilönsä selittämään elämäänsä, ihmissuhteita ja samalla koko tarinaa puhki.

Ina Ruokolainen
 

Paula Havaste
Kolme käskyä
Gummerus 2013, 374 s.

Arvostelu on julkaistu 22.4. Etelä-Suomen Sanomissa (ei verkossa)
 

tiistaina, huhtikuuta 09, 2013

Yhteisen kokemuksen jäljillä - Fellmanin pelto


Kuva: Lahden kaupunginmuseo
Ympäristötaiteilija Kaisa Salmi, 44, on performansseissaan jakanut kukkia ohikulkijoille ja silittänyt ihmisiä päiväunille keskellä katua. Seuraavaksi hän haluaa kerätä Lahteen 22 000 ihmistä kertaamaan vuoden 1918 tapahtumia.

Viime vuoden aikana helsinkiläinen Salmi on niellyt itkua monta kertaa lukiessaan historiaa, joka on hänen yhteisöllisen Fellmanin pelto -performanssinsa pohjana.

95 vuotta sitten, huhtikuussa 1918, elettiin sisällissodan loppuhetkiä. Voitolle päässeet valkoiset saartoivat ja keräsivät vangiksi yli 20 000 punaista sodan suurimmalle vankileirille Lahteen. Osa teloitettiin pikaoikeudenkäyntien jälkeen, mutta vielä enemmän vankeja menehtyi sairauksiin ja nälkään epäinhimillisissä olosuhteissa.

– Historiasta löytyvät tarinat ovat hirveän raskaita. Leirillä ei ollut vain punasotilaita vaan kokonaisia perheitä, nuoria ja lapsia. Vaikka jotkut pääsivät saartorenkaasta karkuun ja kokoomaleiri oli pystyssä vain vähän aikaa, paikalla ehti tapahtua todellinen massamurha.

Taiteilijan tulee käydä läpi sekä tosiasiat että tunteet, sillä hän uskoo tekevänsä jotain, joka on merkityksellistä myös muille. Tavoitteena on kerätä leiriläisten verran porukkaa 28.4. Fellmanin puistoon aivan Lahden keskustaan, jossa leiri sijaitsi.

Jos paikalle todella saadaan 22 000 ihmistä, teos on myös kansainvälisesti huomattavan suuri.
Symbolisella luvulla on merkityksensä, mutta taiteilija ei aio pettyä pienempäänkään ihmismäärään. Teoksen perimmäinen tarkoitus on etsiä yhteisöllistä tunnetta, joka auttaa osallistujia käsittelemään suhdetta vaikeisiin asioihin historiassa.

– Jonkinlaista sovitusta ja puhdistusta tässä etsitään. Toivon, että paikalle tulevat ihmiset voivat saavuttaa sen turvassa, yhdessä muiden kanssa.

Kaisa Salmi on nyt toistakymmentä vuotta tehnyt päätyökseen taidetta, joka elää vain hetken tilassa ja sen jälkeen taltioituu kuviin, filmille ja osallistujien muistoihin. Fellmanin pellosta valmistuvan videotaltioinnin ensi-ilta on syksyllä Lahden taidemuseossa.

Fyysinen ilmaisu kosketuksineen on pysynyt tärkeänä taiteilijalle, jolle kroppa oli tärkeä väline teatterivuosina. Omien taideteosten rinnalla hän on tehnyt edelleen valaistuksia ja lavastuksia tanssiteoksiin.

Liike on läsnä myös Fellmanin pellossa, johon koreografi Hanna Brotherus rakentaa koreografian. Ihmisiä ei ohjata tanssimaan, mutta osallistujien toivotaan kokevan yhteisöllisyyttä kääntäessään päätään samaan suuntaan tai nostaessaan käsiä ylös yhtä aikaa.

– Kaikki pystyvät tekemään pienieleiset ja helpot liikkeet, jotka ovat isona massana hienon näköisiä videossa. Liikkeen kautta myös sisältö syvenee.

Teoksen apuohjaajina toimii 120 ihmistä, jotka valitaan vapaaehtoisista. Sama määrä valkoisia yritti hallita valtavaa väkijoukkoa 1918 leirillä.

Kaisa Salmi on törmännyt suomalaiseen vaikenemisen muuriin kiinnostuttuaan vuoden 1918 tapahtumista. Omilta sukulaisilta muistoja on tippunut vain vähän. 

– Tiedän, että isoisäni on pakotettu punaisten puolella ampumaan saksalaisten junaa Hyvinkäällä. Äitini puolen suvussa on ollut valkoisia, mutta hän ei ole kertonut mitään. Kun ihmiset polvesta toiseen kantavat mukanaan näitä hirveitä juttuja, jotenkin se varmasti jää sisälle.

Vaikka Fellmanin pelto kertoo punaisen kansanosan tragediasta, taiteilija ei katso tapahtumia vain yhdeltä kannalta. Teoksessa käytetään johdonmukaisesti sanaa sisällissota, joka on neutraalimpi kuin monien yhä käyttämät nimitykset punakapina, veljessota, vapaussota tai kansalaissota. 

– Koen olevani pinkki, jotain punaisten ja valkoisten väliltä. Toivon – ja tiedänkin – että mukaan tulee myös valkoisten jälkeläisiä. Olen joiltain ihmisiltä saanut myös heidän keräämiään sukuhistorioita.
Yhteisöllisen teoksen suunnittelu- ja valmisteluvaiheeseen kuuluu paljon ryhmätyötä ja siten tärkeitä kohtaamisia. Yksi niistä osui aivan alkuvaiheeseen, kun taiteilija kysyi Lahden kaupunginpuutarhurilta, miten puisto kestää teoksen.

– Hän sanoi hyvin kauniisti, että koska tästä sisällissodasta on jäänyt meidän sieluumme jälkiä, tietenkin myös tapahtumasta jää nurmikkoon jälkiä, mutta se kuuluu asiaan.

Perinteinen taideyleisö mielletään usein keski-ikäisiksi naisiksi, mutta Kaisa on performansseissaan kohdannut monen ikäisiä. Fellmanin pellon hän toivoo saavan liikkeelle myös nuoret, joita 1918 sota kosketti erityisen raskaasti. 

Kaisa tuo mukaan omat 11- ja 5-vuotiaat lapsensa, joille hän aikoo ennalta kertoa joitain perusasioita.

– Kerron, että sillä paikalla oli vankileiri, jonne koottiin paljon ihmisiä reiluksi viikoksi sisällissodan lopussa. Sanon myös, että teokseen kuuluu yhteinen tanssi, jolla muistelemme sitä historiaa. Lapsille on hyvä kertoa totuus, mutta mielestäni tämän verran riittää.


Juliste: Laura Kokkonen
Teksti on osa artikkelista, joka on julkaistu 5.4. ilmestyneessä Lapsen Maailma -lehdessä 4/2013.  
Haluatko osallistua Kaisa Salmen performanssiin? Lisätietoja ja ilmoittautumiset Lahden kaupunginmuseon sivulla ja Facebookissa. Ilmoittautumislomakkeen suora linkki.

Tapahtuman suojelija on presidentti Tarja Halonen ja sen kummina toimii mm. oikeushammaslääkäri Helena Ranta.

 

maanantaina, huhtikuuta 08, 2013

Se koira älähtää, johon kalikka kalahtaa

Tarttuihan se media... tai siis Hesarin datajournalisti Esa Mäkinen yksityisessä blogissaan Kantokorven ilmoitukseen luopua sanomalehtien avustamisesta. Ja kas kummaa, HS:n mies on talon mies loppuun saakka myös yksityisesti ja syyttää kriitikkoa löysästä heittelystä ja 1990-luvun haikailusta. Kommentit postauksen alla kuitenkin muistuttavat, että olisihan se kiva, jos tekijöille maksettaisiin sisällöstä ja että mediassa olisi edelleen sisältöä.

Tuomas Saloniemi puolestaan kommentoi ironisesti Mäkisen kirjoitusta. Hän taas sai taloushaukat kommentoimaan esiin nostamiaan lukuja lehtitalojen voitoista. Harmi, jos luvuissa on klappia, mutta kyllä muuallakin on kirjoitettu lehtitalojen edelleen kovista voitoista. Journalisti on tietysti epäilyttävä ammattiyhdistyksen lehti, mutta ehkä sillä kuitenkin on ammattiylpeyttä yrittää pysyä faktoissa.

sunnuntaina, huhtikuuta 07, 2013

Kriitiikko kyllästyi mediatalojen riistoon

Tunnettu kuvataidekriitikko Otso Kantokorpi kirjoitti eilen blogimerkinnän, jossa hän perustelee maakuntalehtien - ennen kaikkea Alma Aluemedian - kanssa tekemiensä avustajasopimusten purkamista. Kirjoitus on niin hyvin jäsennelty, ettei minun kannata sitä ruveta tässä referoimaan. Lukekaa itse. Kaksi pääsyytä ovat kuitenkin lehtitalojen riistosopimukset ja niiden tyyli jakaa samaa sisältöä aina uusiin ja uusiin julkaisuihin, mikä väistämättä kaventaa moniäänisyyttä.

Kantokorpi on sen verran nimekäs taiteen tuntija, kriitikko ja kirjoittaja, että hänen ratkaisunsa on noteerattu myös Ylellä.

Kun olen jakanut tätä uutista ja aiempia ajatuksiani mediatalojen sopimuksista, moni lukija on pitänyt saman sisällön jakamista monessa paikasta suorastaan huijauksena. Mutta moniko ns. tavallinen lukija antaa palautetta mediataloihin? Jos ainoa palaute on lopettaa tilaus, se tuntuu vain vahvistavan mediatalojen halua pienentää toimituksellisia resursseja tuotannollisista ja taloudellisista syistä.

Hei haloo, te sivistyneet ihmiset, joilla vielä on halua välittää journalismista ja varaa tukea sitä ostamalla ja tilaamalla lehtiä ja muita mediatuotteita: mitä jos antaisitte palautetta, kun ette ole tyytyväisiä. Moni meistä riistetystä freelancereista on yrittänyt, mutta kukaan ei meitä kuuntele. Mehän olemme pienine palkkioinemme asianosaisia, monen mielestä myös pelkästään epäonnistuneita yrittäjiä.

Odotan mielenkiinnolla, tarttuuko muu media Kantokorven ratkaisuun. Verovaroilla rahoitettu Ylehän on kaupallisten mediatalojen mielestä eri puolella kuin ne, joten sen uutisointiin ei ole välttämättä pakko tarttua. Ja onhan se ikävää, jos kritiikki osuukin omaan toimintaan.

torstaina, maaliskuuta 21, 2013

Miksi lopetin Helsingin Sanomien tilauksen?

Suhteeni Helsingin Sanomiin on kestänyt käytännössä koko ikäni, lapsuudenkodista lähtien. Olin töissä lehdessä toimittajakoululaisena ja toimittajana 1982-1994 ja avustin sitä säännöllisesti aina kesään 2011 asti. Myös mieheni on lukenut lehteä "aina", ja yhdessä olemme siirtäneet perinteen Helsingissä nykyään asuvalle tyttärelle. Pari päivää sitten kuitenkin lopulllisesti päätimme, ettemme enää uusi tämän kuun loppuun päättyvää kestotilaustamme. Miksi?

Tabloiduudistus
Ei pienempi koko tee lehdestä huonompaa, minkä esimerkiksi Hufvudstadsbladet on osoittanut. Mutta kuluneen parin kuukauden aikana olen löytänyt Hesarista ehkä pari juttua, joissa on sisältö on riittänyt, kun on rohkeasti levitetty kuvaa ja jatkettu tekstiä aukeamien yli. Suurin osa silppuisesti taiteituista, vanhentuneista ja tyngäksi jäävistä jutuista ei saa pysähtymään, lukeminen on yhtä selaamista. Erityisen katastrofaalinen on käyttöliittymä, jossa niskat on pujotettu sisäkkäin. Vähintään joka toinen aamu mies ehtii vahingossa repiä hajalle jonkin niskoista yrittäessään päästä lukemaan aukeamalle levitettyä juttua kokonaan.

Maksumuuri
Olen sitä mieltä, että myös verkkoon tuotetusta journalismista pitää voida rahastaa. Sitä en sen sijaan ymmärrä, ettei Hesari anna verkkolehtensä lukuoikeutta ilmaiseksi edes kestotilaajille, jotka ovat uskollinen kivijalka ja maksavat lehdestään paljon. (HBL antaa.) Puolustus varmaankin kuuluu, että verkko on oma julkaisunsa ja tarjoaa myös ekstraa. Tämä on siis se kustantaja, joka vaatii avustajiltaan ilmaiseksi kaikki oikeudet (sisäänlukien muuntelun) kaikkiin lehtiinsä ja kaikille julkaisualustoille. Ks. seuraava kohta.

Avustajasopimus
Olen yksi niistä entisistä Helsingin Sanomien freelancereista, joille lehteä julkaiseva Sanoma News lähetti pari vuotta sitten uuden avustajasopimuksensa. Kirjeistä ja myöhemmissä "neuvotteluissa" kävi ilmi, että mediatalon avustaminen olisi jatkossa mahdotonta, ellen hyväksyisi sopimusta. Yritin ilmoittaa, että minulla itse asiassa oli voimassa aiempi avustajasopimus, jota sen paremmin talo kuin minäkään en ollut irtisanonut. Ei auttanut, avustajasuhde loppui, vaikka avustamani osaston kanssa oli sovittu useista juttuaiheista. Ja miksi en sitten allekirjoittanut? Mm. siksi, että sopimus olisi vienyt minulta ilman lisäkorvauksia kaikki oikeudet käyttää omaa materiaaliani enää koskaan muualla ja samalla sysännyt minulle tekijänä vastuun sen sisällöstä, vaikka aineistoa käytettäisiin minun ja esim. haastateltavan tietämättä jatkossa ihan missä vain. Freelancerilla ei vain ole varaa riskeerata koko tulevaisuuttaan siinä pelossa, että joutuu joskus oikeuteen aineiston huolimattomasta käytöstä.

Sivistys
Talouteemme tulee tämän jälkeen vielä valtakunnalliseksi lehdeksi laskettava HBL ja maakuntalehti Etelä-Suomen Sanomat. Jälkimmäisen toimituksessa on ihan turha paukutella henkseleitä tällä yksittäisellä voitolla Hesarista. Maakuntalehden sisältö menee myös koko ajan alaspäin, toimittajia irtisanotaan ja materiaalia kierrätetään muiden maakuntalehtien kanssa. Vielä toistaiseksi kuitenkin haluamme maksaa maakunnallisesta uutisoinnista. HBL:llä on omat sokeat pisteensä etenkin kielipolitiikassa, mutta esimerkiksi sen kulttuuri- ja urheilusivut ovat virkistäviä tuulahduksia jostain valtavirran ulkopuolelta. Omia skuuppejakin lehdessä syntyy ja kuvaa käytetään komeasti. Ja ainahan on myös YLE, joka pitää huolta uutisista, ajankohtaisohjelmista, urheilusta ja osittain myös kulttuurista, puhumattakaan ulkomaanuutisista. Ihminen voi myös lukea kirjoja ja ostaa hyvien lehtien irtonumeroita.

Ikävä
Totta kai tiedän, että Helsingin Sanomissa ilmestyy jatkossakin tärkeitä uutisia, kolumneja, esseitä ja reportaaseja, joita tekevät etevät ja arvostamani kollegat ja joita haluaisin lukea. Olen maksumuurin pystyttämisen jälkeen kuitenkin jo harjoitellut sitä, etten suruttomasti avaa mitä tahansa sosiaalisessa mediassa mainostettua juttua. Katsotaan, miten kauan pärjäämme lukemalla lehden kirjastossa tai kahvilassa tai klikkaamalla auki viisi ilmaista juttua per viikko. Ainahan lehden voi tilata uudelleenkin tai siirtyä maksamaan verkkosisällöstä.

maanantaina, maaliskuuta 18, 2013

Lasten- ja nuortenkirjallisuuskoulutusta tarjolla

Tämä on mainos: olen suunnitellut Päijät-Hämeen kesäyliopistolle jälleen lasten- ja nuortenkirjallisuuskoulutuksen, joka järjestetään 21.-22.5. Lahdessa. Koulutus sopii kaikille meille, joita kiinnostaa tietää, mitä lapset ja nuoret lukevat - ja miksi eivät ehkä enää lue.

Kurssilla esiintymässä mm. kirjallisuuden kovat nimet Vilja-Tuulia Huotarinen ja Aleksi Delikouras.

LUETUT, PIDETYT JA PALKITUT

Lasten- ja nuortenkirjallisuuskoulutus

Aika 21. – 22.5.2013 tiistai klo 10.00 – 17.00, keskiviikko klo 9.00 – 16.00 (15 oppituntia)
Johto VTM, toimittaja-kriitikko Ina Ruokolainen                                                 
Kohderyhmä Lasten ja nuorten kirjallisuuden parissa työskentelevät kirjastonhoitajat, luokanopettajat, yläasteen opettajat, päivähoitohenkilöstö, nuorisotyöntekijät ym. lasten ja nuorten kirjallisuudesta kiinnostuneet.                                        

Koulutuspäivien ohjelma

Tiistai 21.5.2013
10.00 – 10.15                   Kurssin avaus
10.15 – 11.00                   Hyvä kirja – palkittu kirja. Kokemuksia Topelius- ja Lydecken-palkintoraatien työstä, Kriitikko Marja Welin
11.00 – 11.15                   Tauko
11.15 – 12.30                   Marja Welin, jatkuu
12.30 – 13.30                   Lounastauko
13.30 – 14.30                   Rohkeaa? Myönteinen asenne seksuaalisuuteen nuortenkirjoissa,  kirjailija Vilja-Tuulia Huotarinen
14.30 – 15.00                   Kahvitauko
15.00 – 16.30                   Vilja-Tuulia Huotarinen, jatkuu
16.30 – 17.00                   Yhteenveto

Keskiviikko 22.5.2013
 9.00 – 9.15 Päivän avaus
 9.15 – 10.30                     Nörtti: miten kirja jatkaa elämäänsä facebookissa/inter -netissä/youtubessa, kirjailija Aleksi Delikouras
10.30 – 10.45                   Tauko
10.45 – 12.00                   Aleksi Delikouras, jatkuu
12.00 – 13.00                   Lounastauko
13.00 – 14.00                   Pitävätkö kaikki lapset tarinoista? Kokemuksia sanataideopettajan ja lastenlehden toimittajan näkökulmasta. Lastenkirjallisuuslehti Vinskin toimittaja, vastaava sanataideopettaja Tuutikki Tolonen
14.00 – 14.30                   Kahvitauko
14.30 – 15.30                   Tuutikki Tolonen, jatkuu
15.30 – 16.00                   Yhteenveto

Maksu 185 €, sisältää iltapäiväkahvit
Peruutusmaksu 50% maksusta, mikäli peruutus tehdään viimeisen ilmoittautumispäivän ja koulutuksen alkamisen välisenä aikana. Jos peruutus tapahtuu koulutuksen alettua, joudumme perimään koko maksun.
Ilmoittautuminen 3.5.2013 mennessä. Ilmoittautumisajan jälkeen voi tiedustella vapaita opiskelupaikkoja kesäyliopiston toimistosta.

Huomatkaa, että ilmoittautuminen pitää tehdä Päijät-Hämeen kesäyliopistoon suoraan. Lisätiedot löytyvät täältä

TERVETULOA!

maanantaina, maaliskuuta 04, 2013

Muotoilijakuvia Lahden kaupungin verkkosivulla

Muotoilijakuvia-kirja on esillä nyt myös Lahden kaupungin Designpääkaupunki-sivulla. Sen kautta pääsee lukemaan myös Pekka Laakson tausta-artikkelit, joita en ole tekijänoikeussyistä julkaissut tässä blogissa.

Ensimmäinen artikkeli kertoo, miksi Lahti on aktiivinen ja kiinnostava muotoilukaupunki.
Lahden malli -artikkeli kertoo menestyksekkäästä muotoilun koulutuksesta kaupungissa.
Kolmas artikkeli Muotoilua tarkoitukseen taustoittaa teollisen muotoilun asemaa. (Valitettavasti linkki on rikki. Linkkaan artikkeliin heti, kun linkki on korjattu.)

Päivitys: Muotoilijakuvia on myös Facebookissa.
Päivitys 5.3.: Muotoilua tarkoitukseen -artikkelin linkki toimii nyt.

sunnuntaina, helmikuuta 24, 2013

Lukupiirien Suomi

Osallistuin lauantaina kollegan ja hyvän ystävän Suvi Aholan väitöstilaisuuteen, jossa hän puolusti Helsingin yliopistossa väitöskirjaansa Lukupiirien Suomi : Yhteisöllistä lukemista 149 suomalaisessa lukupiirissä 2009. Tilaisuus oli kokemistani väitöksistä ehkä lämminhenkisin ja humoristisin, vaikka vastaväittäjä Ilkka Mäkinen hetkittäin pistikin väittelijän koville. Väittelijä ei silti vähästä hätkähtänyt, vaan myös myönsi puutteensa. Toki väitös sai enemmän kehuja kuin moitteita ja lopuksi vastaväittäjä suositti sen hyväksymistä.

Me kirjallisuuden harrastajat ja etenkin lukupiiriläiset kuuntelimme tarkasti sitä, millaisia olemme: pääosin hyvin kouluttautuneita naisia, jotka lukupiirikokoontumista varten luemme kirjan ajatuksella ja analyyttisesti ja jopa harjoittelemme keskustelunavauksiamme. Me haluamme lukea laatukirjoja, joista osa on tavallisen mukavuusalueemme ulkopuolella. Tyypillinen lukupiirikirja on kuulemma jostain harvinaisesta kielestä käännetty paksu lukuromaani, joka on suomalaisena käännöksenä kelvannut Keltaiseen kirjastoon.

Ihan pelkän kirjan ympärille emme yleensä kuitenkaan kokoonnu, sillä usein tapaamisiin liittyy syömistä, juomista ja yleisluontoista keskustelua. Sosiaalinen kanssakäyminen on jopa niin tärkeää, että osa lukupiireistä on suljettuja yhteisöjä, joihin ei oteta uusia jäseniä kuin kutsumenettelyllä jonkun entisen osallistujan lopetettua. (Viimeinen ominaisuus ei kylläkään päde siihen lahtelaiseen lukupiiriin, johon itse kuulun. Mukaan pääsee, mutta käytännössä porukka on muodostunut viimeisen parin vuoden aikana aika vakioksi.)

Väittelijän ja vastaväittäjän keskustelu antoi hyvän käsityksen väitöksen sisällöstä, olkoonkin, että olisin odottanut Mäkiseltä vähän energisempää otetta. Reilu kaksituntinen sujui kuitenkin pääosin mielenkiintoisissa merkeissä. Yleisön joukosta oli myös mukava bongata kirjailijoita, tutkijoita, toimittajia ja tunnettujakin lukupiirien jäseniä. Helsingin yliopiston pieni juhlasali oli viimeistä istumapaikkaa myöten täysi, osa kuulijoista jäi seisomapaikoille.

Minulla oli onni saada kutsu myös karonkkaan, joka oli niin ikään yksi hauskimmista akateemisista juhlista, joihin olen osallistunut. Paljon älykkäitä ja lämpimiä puheita ja kohtaamisia ja tietenkin hyvää ruokaa ja juomaa.

Ilman muuta aion vielä lukea joko väitöskirjan kokonaan tai Suvin samasta aineistosta kirjoittaman yleistajuisemman teoksen Lukupiirien Suomi, joka ilmestyy huhtikuussa. Väitöskirja on nyt jo verkossa, populaarista teoksesta löytyy lisää tietoa Avaimen kevätesitteen sivulta 11.

Pahoittelen, etten ottanut väitöstilaisuudessa yhtään kuvaa.

tiistaina, helmikuuta 19, 2013

Iloinen kuolinkamppailu


Viisi naista on kerääntynyt sairaan miehen ympärille ateljeeasuntoon New Yorkissa kesällä 1991. Naiset ovat taiteilija-Alikin vaimo Nina, rakastajatar Valentina, entinen rakastettu Irina, tämän tytär T-shirt sekä venäjää opiskeleva italialainen Gioika.

Kohta asunnossa nähdään myös parantajaeukko, pari lääkäriä, ortodoksinen pappi ja juutalainen rabbi, vuokraisäntä ja useita muita ihmisiä, joiden elämässä Alik on ollut tärkeä. Kauhean helteen keskellä jokainen yrittää helpottaa kuolevan miehen ja omaa vointiaan. 

Ljudmilan Ulitskajan teos Iloiset hautajaiset kuvaa keskushenkilönsä kautta venäläisyhteisöä, joista jokainen tuntuu polttaneen useita siltoja emigroituessaan Neuvostoliitosta. Kuolinkamppailun sivussa he seuraavat tv:stä Moskovan vallankaappausyritystä.

Nämä erilaiset ihmiset eivät ehkä koskaan olisi edes tavanneet toisiaan suuressa liittovaltiossa, joka on hajoamassa. Oma kieli ja uskonto kuitenkin korostuvat, kun vihattua ja rakastettua synnyinmaata katsotaan kaukaa.  

Teos on ensimmäisestä sivusta lähtien hyvin aistillinen. Taulut seinillä kertovat Alikin voiman ja varallisuuden päivistä lännessä, märät pyyhkeet suihkuhuoneessa nihkeästä odotuksesta, johon kaikki on pysähtynyt. 

Hiki ja poppaeukon yrtit haisevat. Suuririntainen Valentina pesee ja hoitaa rakastaan hellästi.
Hitaasti etenevän kuoleman ja ihmisten kohtaamisten keskellä odottajat käyvät läpi omaa menneisyyttään. 

Kuolemansa hyväksyvän Alikin mieli on vielä kirkas, kun lähes kaikki lihakset ovat jo lamaantuneet. Hän ei haluaisi turvata uskontoon, mutta suostuu vaimonsa vuoksi hengellisiin keskusteluihin ja kasteeseen. 

Nina sen sijaan sumentaa mieltään ja kauhuaan kuoleman edessä vodkan ja appelsiinimehun seoksella, jota hän juo aamusta iltaan.

Juristina menestyneellä Irinalla on omat syynsä olla ulkoisesti kova ja kuitenkin rahoittaa Alikia seurapiireineen. Sulkeutunut T-shirt löytää viime hetkellä Alikista ainoan aikuisen, jonka kanssa voi puhua.

Kuoleman ääreen kokoontuminen on yksi kirjallisuuden isoista aiheista. Ulitskajan tyyli on runsas ja rehevä tavalla, joka ei epäröi tai pelkää. Tilanteet ovat välillä koomisia ja jälkeen jäävät raadollisia, mutta kuolemansa hyväksyvästä ihmisestä ei tehdä pilkkaa.

1943 syntyneellä Ljudmila Ulitskajalla on perspektiiviä kuvata Neuvostoliittoa, Venäjää ja niiden kansoja erilaisissa murroskohdissa. Juutalainen kirjailija ehti opiskella Moskovassa geneetikoksi ja saada myös potkut yliopistovirasta kielletyn kirjallisuuden levittämisen vuoksi. 

Siltala-kustantamo julkaisi suomeksi pari vuotta sitten kirjailijalta teoksen Naisten valheet, jossa moskovalainen tutkija Ženja kuuntelee 1980- ja 1990-lukujen vaihteessa mitä mielikuvituksellisimpia juttuja, joita eri puolelta Venäjää tulevat naiset hänelle kertovat. 

Iloiset hautajaiset ilmestyi ensi kerran suomeksi jo 2002 Tammen kustantamana. Ilmeisesti lukijat ovat löytäneet Ulitskajan ja rohkaisseet Siltalan ottamaan sen omaan ohjelmaansa. Hieno juttu.  

Ina Ruokolainen


Kirjat
Ljudmila Ulitskaja
Iloiset hautajaiset
Suom. Elina Kahla. Siltala 2013, 183 s.

Arvostelu on ilmestynyt 19.2.2013 Savon Sanomissa.
 

torstaina, helmikuuta 14, 2013

26 muotoilijaa, 25 haastattelua

Muotoilijakuvia-kirjan haastattelut on nyt kaikki julkaistu tässä blogissa. Minulle on kirjoittajana ollut kiinnostava matka palata teksteihin vielä kerran niin, että katsoin jokaista erikseen Markus Henttosen ottaman kuvan rinnalla.

Tapasin muotoilijat kesä-elokuussa 2012, kirjoitin tekstit elo-syyskuussa. Tiivis prosessi oli sekä antoisa että raskas. Hyvää oli se, että sain lyhyessä ajassa todella paljon lisää tietoa ja ajatuksia muotoilun sisään laskettavista, hyvin monipuolisista ammateista.

Vaikeaa oli tehdä kunniaa ihmisten elämäntyölle tiiviissä muodossa. Olin saanut ohjeeksi kirjoittaa mahdollisimman napakoita tarinoita, jotka ne toimisivat aukeamalla sivun kokoisen kuvan rinnalla. Odottamattomana bonuksena lyhyet tekstit sopivat hyvin myös blogiformaattiin.

Osaan teksteistä olin tällä toisella kierroksella tyytyväinen, joihinkin olisin halunnut tehdä vielä viilauksia. Kirja kuitenkin elää jo omaa elämäänsä lahjateoksena, jota Lahden kaupunki jakaa WDC-muotoilupääkaupunkivuoden yhteistyökumppaneille ja muille muotoiluvaikuttajille.

Ainakin lahtelaiset saavat kirjaa lainaksi myös kirjastoista, Web-Origo-verkkokirjaston mukaan sitä on pääkirjastossa ja Kärpäsen kirjastossa. Kirjassahan on myös erinomaiset Pekka Laakson kirjoittamat artikkelit lahtelaisen muotoilun perusteista. Myös Lauri Toikan graafiseen ilmeeseen kannattaa tutustua.

Alla vielä nimilista niistä 26 muotoilijasta, jotka minulla oli ilo tavata. Heidän haastattelunsa löytyvät tästä blogista Muotoilijakuvia-tunnisteen alta.

Ari Känkänen, muotoilun yliopettaja
Anneli Hellsten, arkkitehti
Esa Niiranen, puuseppä
Chao-Hsien Kuo, korumuotoilija
Eero Hintsanen, korumuotoilija
Kari Savolainen, tutkija
Anneli Kukkonen, muotitaiteilija
Rami Toivonen, pakkausmuotoilija
Isko Lappalainen, muotoilija
Mikko Murtonen, muotoilija
Markku Viitasalo, arkkitehti
Tina Shukla, muotoilija, sisustusarkkitehti
Tapio Anttila, sisustusarkkitehti, muotoilija
Markku Tonttila, hienopuuseppä
Paula Susitaival, muotoilun läänintaiteilija
Teemu Töyrylä, valokuvaaja
Marjut Uotila, vaatesuunnittelija
Marianne Valola, muotoilija
Osmo Penna, graafinen muotoilija
Sarianna Malmi, muotoilija
Teuvo Karvonen, teollinen muotoilija
Helena Lehtinen, korutaiteilija
Sami Huuskonen, teollinen muotoilija
Marko Turunen, sarjakuvataiteilija
Timo Ahtiainen, teollinen muotoilija
Kaisa Känsälä, muotoilija 

keskiviikkona, helmikuuta 13, 2013

Arvot ja tarve edellä


Kuva © Markus Henttonen
Kaisa Känsälän muotoilun juuret ovat lapsuuden Lapissa. Sukulaiset osasivat rakentaa veneitä, kutoa sukkia ja muuttaa poronluut esineiksi. Kaikki luonnosta otettu käytettiin tarkkaan hyödyksi.

Känsälä haluaa tehdä arvoperustaista muotoilua, joka syntyy tarpeeseen ja on mahdollisimman kestävää ja ekologista. Jo opiskeluaikana hän pääsi muotoilemaan Hollolan Sovituksen kirkon sakraalikalusteita ja -esineitä.

Tehtävä oli vaikein mahdollinen. Kirjallisuudesta hän ei saanut apua, sillä sellaista ei ole. Vanhat kuvatkin kertovat ajasta, jolloin kirkkokansa pidettiin hereillä epämukavilla penkeillä.

– Kirkko rakennetaan jopa sadoiksi vuosiksi eteenpäin ja se on tarkoitettu isoille ryhmille. Sakramentit ja seurakunnan toiminnat pitää ottaa tarkkaan huomioon ja samalla pitäisi osata ennakoida sitäkin, miten kirkolliset toimitukset jatkossa muuttuvat.

Känsälä on laajentanut ajattelua muualle yhteiskuntaan. Hän on suunnitellut urheilukilpailua varten ekologisen pyöräkatsomon ja ollut mukana muissa Green City -hankkeissa.

– Tapahtumamuotoilu sopii hyvin kalustemuotoilun rinnalle, sillä yritän välttyä suoltamasta uutta tavaraa tähän maailmaan ilman selvää tarvetta.

Sakraalikalusteiden jälkeen Känsälä on perehtynyt elämänkaaren varrella tarvittaviin kalusteisiin. Työn alla on käsityönä raakapuusta valmistettava ekologinen tuhkauurna, joka on nykyisiä malleja lähempänä suomalaista muotokieltä. 

Haastattelu on aiemmin julkaistu Muotoilijakuvia-kirjassa. Tämä on haastattelu 25/25. Markus Henttosen kuvat ovat nähtävissä myös hänen nettisivullaan.